Se oli toukokuun loppua vuonna 2009 kun lähdin Suomesta reissatakseni maailmalla “niin pitkään kun olisi kivaa”. Takana oli kymmenen kiireistä kuukautta Suomessa, ja sitä edelsi vaihto-opiskeluvuosi Malesiassa – vuosi, joka viimeistään sinetöi sen, että tämä tyttö halusi nähdä maailmaa mahdollisimman paljon.
Tuon kymmenen Suomi-kuukauden aikana sain opinnot päätökseen (yli puolet nopeammassa ajassa kuin väitettiin olevan mahdollista. Hah, näytinpäs niille mihin minä pystyn kun motivaatio on suuri!), pakkasin omaisuuteni varastoon ja lähdin kohti Espanjaa. Enpä tiennyt tuolloin tavaroitani pakatessa, että viihtyisin yli kymmenen vuotta ulkomailla – tai kenties jopa lopun elämääni.
mä lähden, kun jäädä en voi
Suomesta lähteminen tuntui hyvin luontevalta päätökseltä onnistuneen vaihtovuoden jälkeen. Tuon vuoden aikana olin kerännyt maita kuin postimerkkejä, tutustunut ihmisiin ympäri maailmaa ja ylittänyt itseni reissaamalla pari kuukautta soolona – mukaan lukien kiivennyt Mt. Kinabalun huipulle vain opas seuranani.
Olin jäänyt koukkuun matkusteluun ja janosin lisää seikkailuja, joita en uskonut Suomen pystyvän tarjoamaan minulle. Olin jo pidemmän aikaa kokenut, että maailmalla ollessani olin enemmän elossa, enemmän oma itseni, ja reissuilta Suomeen palattuani tuo niin sanottu oikea elämäni meni paussille.
Kymmenen vuotta sitten en pitänyt Suomesta. Maailman kutsu oli niin kova, että en enää pystynyt näkemään Suomen hyviä puolia, vaan keskityin löytämään lisää syitä, miksi minun oli parempi muualla. Ihmisten negatiivisuus, tuttuuden aiheuttama tylsyys, aina vain tiukkenevat lait, ura- ja rahakeskeisyys, kaikilla samaa kaavaa noudattava elämä, kylmyys, pimeys, sitku-ajattelutapa…
sä pääset pois
tästä paskamaasta
Täällä miehet tappaa toisiaan
ja sit sanotaan et
olishan se hienoo
jos näin ei ois
Kului yli vuosi, ennen kuin menin käymään Suomessa. Olin kaivannut Suomeen toden teolla vain jouluaattona, jota vietin thamaalaisella rannalla. Ei se ollut ensimmäinen ulkomailla viettämäni joulu, mutta eivät joulut edes nyt vuosikymmenenkään jälkeen tunnu samalta kuin Suomessa juhlittuina.
Suomen kesässä oli kiva käydä, mutta sitäkin kivempi oli palata senhetkiselle kotisaarelleni Kreetalle vielä varmempana siitä, että halusin jatkaa maailman kiertämistä. Vietin toista peräkkäistä kesää Etelä-Euroopassa ja talven olin ollut Thaimaassa, mutta haaveilin matkustavani vieläkin kauemmaksi – mahdollisimman kauas. Vuotta myöhemmin olinkin Australiassa, ja sen vuoden joulua vietin Uudessa-Seelannissa.
sä tiedät, sä et tuu takaisin
Tänne jääkööt muut ja tehkööt kaiken
niin kuin esi-isät aiemmin
Australian-vuoden jälkeen palasin Suomeen. Olin reissannut maailmalla kolme vuotta, enkä ollut vieläkään valmis lopettamaan – mutta minulla ei ollut rahaa, eikä tietoa töistä. Palasin Suomeen pitämään aikalisää, mutta tiesin keksiväni keinon palata maailmalle. Ja niinhän siinä kävikin, ja paljon odotettua nopeammin.
Vaikka oli ihanaa nähdä taas perhettä, olin vain kolmessa päivässä järjestänyt asiani niin, että voisin jälleen työskennellä kesän Kreetalla. Olisin päässyt matkaan heti, mutta perheeni pyysi olemaan Suomessa hetken. Maltoin jäädä vain pariksi viikoksi, jonka jälkeen otin taas täyteen pakatun ja reissuissa rähjääntyneen rinkkani mukaan ja hyppäsin Iraklioniin menevään koneeseen.
sä lähdet, kun jäädä et voi
Kreetan jälkeen tuli Fuerteventura, Kuuba, jälleen kerran Kreikka, Dominikaaninen tasavalta ja Kroatia. Välillä kävin Suomessa muutaman päivän pikareissulla, mutta toisinaan olin jopa reilun kuukauden. Silloin ehdin jo luoda omat edellisestä elämästäni tutut rutiinit; ruoanlaitot, tv-sarjojen seuraamiset ja jumppatunnit.
Tunne elämän olemisesta tauolla Suomessa ollessani ei kuitenkaan ollut kadonnut, vaan noiden viikkojen aikana elin joko menneissä seikkailuissa tai odotin jo seuraavia – vaikkakin samalla toki arvostin läheisteni seurassa viettämääni aikaa.
Vuosien ajan olin toisaalta levoton ja en halunnut lopettaa uusien maailmankolkkien koluamista, mutta toisaalta etsin maailmalta jatkuvasti paikkaa, johon voisin asettua puolta vuotta pidemmäksi ajaksi. Sellaista paikkaa, joka tuntuisi kodilta – sillä sydämen kotia minulla ei ollut ollut sen jälkeen kun lähdin Suomesta toukokuussa 2009.
Kun reilun viiden reissuvuoden jälkeen lähdin rakkauden perässä Tanskaan, tuntui Kööpenhamina pitkän hetken siltä etsimältäni kodilta. Levoton reissusieluni rauhoittui hieman, mutta välillä täytyi lähteä muutamaksi kuukaudeksi Kaakkois-Aasiaan, välillä kokeilin Espanjaan paluuta, mutta päädyin kuitenkin takaisin Kööpenhaminaan.
Kolmantena Tanskan-vuotenani hiljalleen kytenyt levottomuus roihahti taas liekkiin, ja matkustin ulkomaille lähes kuukausittain. Vaikka Kööpenhamina oli edelleen ihana kaupunki, alkoivat omissa kuplissaan laput silmillään elävät tanskalaiset ahdistaa: kukaan ei tervehdi, kukaan ei juttele, kukaan ei hymyile. Muistan edelleen, kuinka astuessani Helsingin keskustassa sijaitsevaan ruokakauppaan hämmästyin kuullessani kassalta iloisen tervehdyksen. Tätä kun ei ollut tapahtunut Kööpenhaminassa koskaan, vaikka olin käynyt samassa lähikaupassa jo pari vuotta!
sä pääset pois
tästä paskamaasta
Kaipa niitä hyviäkin ihmiskohtaamisia tapahtui aina silloin tällöin, mutta olin taas alkanut pistää merkille miinuksia plussien sijaan: kosteat talvet, kesän epävarmuus, korkea hintataso, kiireiset aikataulut, luonnon puute… Kun kumppanikaan ei viihtynyt omassa synnyinmaassaan, oli aika pakata auto täyteen tavaraa ja lähteä ajamaan Euroopan halki ilman määränpäätä ja ilman tietoa tulevasta.
Kolme kuukautta myöhemmin rantauduimme Soudan satamaan Kreetalla. Paluu Kreikkaan tuntui alusta asti hyvältä, ja kuukausien kuluessa tunne sydämen kodin löytymisestä vahvistui. Tätä kirjoittaessani Kreetalla asumista on takana tasan 19 kuukautta (ja vuosi enemmän, jos mukaan lasketaan kaksi aikaisempaa kertaani saarella) ja nyt en haaveile minnekään muualle – enkä edes kaipaa reissuun, sillä tällä saarella on edelleenkin todella paljon nähtävää!
Kreetan plussaksi luettakoon myös sen sijainti: enää en todellakaan halua asua mahdollisimman kaukana Suomesta, vaan on hienoa, että synnyinmaahani on matkaa vain neljä tuntia lentäen. Sillä vaikka näillä näkymin ei ole todennäköistä, että muuttaisin takaisin Suomeen, olen tässä vuosien varrella oppinut ymmärtämään kuinka upea maa se oikein onkaan.
Suomi ei todellakaan ole mikään Maija Vilkkumaan laulun paskamaa, vaikka niin joskus maailmankaipuussani ajattelinkin. Kymmenen vuoden takainen Suomi-ahdistukseni tuntuu nyt lähinnä nololta, mutta ehkäpä ilman sitä olisi jäänyt kokematta paljon – ja ilman sitä tuskin olisin nyt tässä, pikkuisessa talossa vain kivenheiton päässä Välimeren rannasta. Onnellisena.
Kymmenen vuotta ulkomailla ei siis ole vielä riittävästi, vaan edelleenkin on kivaa. Seikkailu jatkuu, ehkä vielä vuosia täällä Kreetalla, ehkä kohta taas jossain muualla.
♪ Maija Vilkkumaa: Lottovoitto
2 comments
Kreeta ON ihana! Minusta on tärkeintä, että saa elää kuten itse parhaaksi näkee, eikä toimi sen mukaan, miten joku toinen haluaisi. Ihanaa, että voit olla siellä ja jos siltä tuntuu, käydä välillä Suomessa.
Onnittelut 10 vuotta sitten ja myös sen jälkeen tekemistäsi fiksuista päätöksistä :) Kirjoitit lempiaihepiiristäni ja tykkäsin erityisesti Tanskan virkkeestäsi “Kaipa niitä hyviäkin ihmiskohtaamisia tapahtui aina silloin tällöin, mutta olin taas alkanut pistää merkille miinuksia plussien sijaan”. Toivon että oma tämänhetkinen Suomi-ahdistukseni tuntuu myös nololta joidenkin vuosien päästä asusteltuani ulkomailla suurimman osan ajasta :D Mutta toisaalta tiedän, että jos vielä erehdyn palaamaan Suomeen liian pitkäksi aikaa, niin ahdistus on taattua!