Niin siinä sitten kävi, että kymmenen päivän Suomen-reissuni päättyi kyyneliin. Ei sen vuoksi, että joululoma olisi ollut epäonnistunut tai en olisi halunnut palata takaisin Kööpenhaminaan, vaan reissu päättyi vanhan ja epätoivotun matkaseuralaiseni, lentopelon, heräämiseen lähes vuoden mittaisesta unestaan.

Lento Kuopiosta Helsinkiin meni tapaninpäivänä rattoisasti, kuten myös lento Helsingistä Kööpenhaminaan aina siihen saakka, kun laskeutumiseen oli puoli tuntia aikaa. Silloin kapteeni nimittäin kuulutti, että Kööpenhaminassa on niin kova tuuli, että emme välttämättä pysty laskeutumaan sinne. Yrittäisimme kyllä, mutta kapteeni varoitti meitä jo etukäteen pomppuisasta loppumatkasta ja mahdollisesta laskeutumisvaiheessa tapahtuvasta ylösvedosta.

image

En ole koskaan kokenut koneen ylösvetoa, mutta olen kuullut sen olevan hyvin epämiellyttävä kokemus – etenkin lentopelkoiselle. Puoli tuntia siis ehdin panikoida ja jännittää tulevaa laskeutumista ja mahdollista ylösvetoa, ja tuo jännitys jopa vei huomioni pois koneen heittelystä ja tärinästä. Panikointi oli kuitenkin ihan turhaa, sillä pääsimme kuin pääsimmekin laskeutumaan Kastrupiin ihan turvallisesti ensimmäisellä yrittämällä, mutta jännitys laukesi minulla itkuna ja aina kotiin saakka kestävänä jalkojen tärinänä.

Myöhemmin luin, että tuona iltana kaikki laskeutumiset Kööpenhmainaan eivät olleet olleet yhtä sujuvia: kiitos Urd-myrskyn, pariin koneeseen oli iskenyt salama ja toinen niistä oli joutunut laskeutumaan Kastrupin sijaan Bornholmin saarelle. Kotimatkastani olisi siis voinut tulla huomattavasti epämiellyttävämpi…

image

image

Mutta loppumatkan jännityksestä huolimatta joululoma Suomessa oli aivan mahtava! Viikkoa ennen joulua juhlimme isäni syntymäpäivää, ja nuo pienimuotoiset juhlat olivat niin hauskat, että taisin sen päivän aikana nauraa yhtä paljon kuin koko vuoden aikana yhteensä. Sellaiset kuusikymppiset minäkin haluaisin!

Juhlista toivuttuani lähdin muutamaksi päiväksi siskon luokse Keski-Suomeen Viitasaarelle. Keskellä metsää ei ole juurikaan mitään tekemistä, joten päivät olivat pelkkää rentoutumista. Aivan kuten Kuopiossakin, oli Viitasaarella lunta, mutta lämpötila nousi sen verran korkealle, että lumi oli märkää sohjoa eikä happihyppelyistä selvinnyt kuivin sukin. Mutta onneksi lunta sentään oli, sillä musta joulu olisi ollut kamala pettymys monen ulkomailla vietetyn joulun jälkeen.

image

image

Kun palasin Viitasaarelta takaisin Kuopioon, oli jouluun enää kaksi päivää aikaa. Koska lentäisin Kööpenhaminaan tapaninpäivänä, täytyi minun ostaa jouluostosten lisäksi myös kaikki kotiinviemiset ennen joulua. Pari päivää sainkin juosta tukka putkella ympäri kaupunkia ostamassa kaikkea, mitä ei Tanskasta saa (tai mikä on Suomessa halvempaa): tullessa lähes tyhjä matkalaukku täyttyi uusista vaatteista, kosmetiikasta ja ruisleivästä (tietenkin!). Lähtöpäivänä mukaan tuli myös joulusta yli jääneitä juustoja, riisipiirakoita, kynttilöitä ja valtavat määrät suklaata…

Sen verran jäi ostosten ohella onneksi aikaa, että aatonaattona ehdin treffaamaan Saksasta Kuopioon joulua viettämään tulleen London and beyond -blogin Leenan. Kahvittelimme tovin Kauppakadulla sijaitsevassa ihanassa Kahvila Kanelissa, ja vaikka tapasimme ensimmäistä kertaa, olisi meillä kahdella ulkosuomalaisella matkabloggaajalla riittänyt juttua vaikka kuinka pitkäksi aikaa!

image

image

image

Jouluaattona piti perinteen mukaan tietenkin syödä aamupalaksi riisipuuroa ja katsoa telkkarista joulurauhan julistus. Iltapäivän vietimme isovanhempieni luona ja pimeän tultua kävimme hautausmaalla viemässä kynttilät. Kotimatkalla halusin käydä myös Puijolla, sillä torni ja Puijon maja näyttävät pimeässä talvi-illassa niin tunnelmallisilta. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että aamupäivällä Kuopiossa oli nähty susi – muuten olisi Puijo jäänyt väliin!

Aattoilta menikin sitten syödessä niitä kaikkia jouluruokia ja -herkkuja, joista olin voinut vain haaveilla viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Yllättävää kyllä, laatikot ja kinkku maistuivat täsmälleen samalta kuin muistinkin, ja vaikka hyviä olivatkin, jäi ruokataivas saavuttamatta. Mutta niinhän minä olen aina jouluruoista ajatellut: kyllähän niitä syö, mutta kerran vuodessa (tai tässä tapauksessa kahdeksassa) on ihan riittävästi.

image

image

Joulupäivänä kokoonnuimme vielä joululounaalle isäni luokse, ja sen jälkeen olikin minun jouluruokakiintiö täynnä, enkä ole enää jouluruokiin koskenut. Tai siis suolaisiin ruokiin, sillä luumurahka, jouluinen juustokakku ja suklaa maistuvat minulle edelleenkin…

Tänä jouluna huomasin, että näiden vuosien aikana, jolloin en ole ollut Suomessa viettämässä joulua, on perheemme jouluperinteet muuttuneet. Siitäkin huolimatta joulu tuntuu oikealta joululta vain Suomessa, etenkin kun on lunta maassa ja perhe lähellä. Aika näyttää, pääsenkö Suomeen taas seuraavanakin jouluna, vai vietänkö sen vuorostaan taas jossain lämpimässä…

Ihania vuoden viimeisiä päiviä kaikille!

Levoton reissusielu, tarinankertoja, hetkessä eläjä, maailmankansalainen, kulkuriluonne. Blogi matkoista, irtiotoista, seikkailuista ja siitä, kuinka moottoritie on aina niin pirun kuuma.
Joulufiilis löytyy Kööpenhaminan Tivolista
Alhambran palatsi on Espanjan suosituin nähtävyys
Levoton reissusielu, tarinankertoja, hetkessä eläjä, maailmankansalainen, kulkuriluonne. Blogi matkoista, irtiotoista, seikkailuista ja siitä, kuinka moottoritie on aina niin pirun kuuma.

2 kommenttia

  1. lena

    28.12.2016 at 20:11

    Oi voi, onneksi pääsitte kuitenkin turvallisesti laskeutumaan! Mulle on beben myötä herännyt hienoinen lentopelko, jota ei minulla koskaan vielä ole ollut. Voin toki lentää, mutta ajatuksissa aina miettii kaikenlaista. Outoa sinänsä, että ilmailu on yksi suurista kiinnostuksen kohteistani ja väitän tietäväni hieman aiheesta muutenkin. :( Oli aivan ihana nähdä, koitetaan törmäillä jossain päin maailmaa, olisi hauska vaihtaa taas kuulumisia! :)

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      30.12.2016 at 00:51

      Pelko on niin ihmeellinen juttu, kun se saattaa tulla ihan puskista tai vaivata vaikka kuinka järki sanoisi vastaan. Tässä tilanteessa oli ilman muuta hienoa, että kapteeni varoitti huonosta säästä ja mahdollisesta ylösvedosta jo hyvissä ajoin, sillä yllättäen tapahtuneena se olisi varmasti vieläkin inhottavampi juttu. Mutta jälkeen päin en voinut olla ajattelematta, että kunpa en olisi kuullut koko kuulutusta, niin ei olisi sellaista paniikkia tullut… Voin vain kuvitella, että vauvan kanssa jännittää sellaisiakin juttuja, joita aikaisemmin ei ole stressannut. Mä en varmaan uskaltaisi lentää enää lainkaan jos saisin lapsen :D
      Jes, ilman muuta nähdään taas jossain päin maailmaa uudestaan! :)

      Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Instagram: @vagabondablog