Koti-ikävä – mikä ihana tunne!

Minulle on joku joskus sanonut, että kotiudun paikkaan kuin paikkaan kadehdittavan helposti: oli se sitten pitkäaikaiseksi tarkoitettu uusi koti, väliaikainen majoitus muutamaksi kuukaudeksi tai vaikka vain hotellihuone parin yön ajan, ei minun kuulemma tarvitse paljoa kynnystä pidemmälle mennä kun jo näytän ottaneen paikan haltuun ja tunnen olevani kuin kotona. Sanonta “home is where I lay my hat” pitää hänen mielestään kohdallani erittäin hyvin paikkansa, eikä koti-ikävä vaivaa minua koskaan – olenhan kotona kaikkialla.

Reissuseuralaiseni väittämä on hassuudessaan herttainen, ja vaikka se ei omastanikaan mielestä mene ihan täysin metsään, ei se kuitenkaan ole koko totuus. Toki jos kotiutuminen mitataan siinä, että nukun mainiosti missä vain, uudet äänet eivät pidä minua hereillä enkä ole koskaan ymmärtänyt kaipuuta omaa sänkyä kohtaan, olen kotiutumisen mestari. Tai jos mittarina on se, että en vertaile kuinka edellisessä paikassa kaikki toimi toisin ja siksi tietenkin paremmin, tai se, että reissussa koti-ikävä on minulle todella harvinainen matkaseuralainen. Mutta kuinka voisinkaan kaivata kotiin, kun tännehän minä halusin tulla?

Ja kuinka voin potea koti-ikävää, kun minulla ei ole kotia?

Useiden vuosien ajan tilanne nimittäin oli se, että vaikka en ollutkaan koditon sanan varsinaisessa merkityksessä, ei minulla ollut kotia jonne kaivata. Tai toisin sanoen kotini oli tosiaan siellä – siinä maassa, siinä kaupungissa ja siinä majapaikassa – minne milloinkin hattuni laskin, joten koti-ikävä vaivasi vain niinä hetkinä, jolloin mietin Suomessa olevia läheisiäni. Enkä silloinkaan kaivannut Suomea itsessään, vaan siellä olevia ihmisiä.

Noina vuosina kylläkin haaveilin kodista – paikasta, jossa asuisin pidempään, joka oikeasti tuntuisi kodilta ja jonka levolliseen tuttuuteen olisi matkoilta ihana palata. Ennen fyysistä kotia minun kuitenkin tuli löytää paikka, johon saatoin kuvitella kotiutuvani.

Haahuiltuani maailmalla kodittomana yli viisi vuotta, löysin ensimmäistä kertaa mielen kodin Kööpenhaminasta, mutta asuntomme ei tuntunut oikealta kodilta: tunsin kyllä palaavani kotikaupunkiini kun laskeuduin Kööpenhaminan lentokentälle reissuiltani, mutta aukaistaessani asuntomme oven, en tuntenut minkäänlaista kotiinpaluun iloa. En saapunut kotiin, vaan ennemminkin majapaikkaan.

Jos muistan oikein, olen tainnut aikaisemminkin hehkuttaa, että olen kotiutunut Kreetalle oikein hyvin, ja kerrankin minulla ei ole havaittavissa minkäänlaista kyllästymistä ja paloa vaihtaa maisemaa. Kuitenkin, vasta nyt käydessäni työmatkalla Hollannin Maastrichtissa, tajusin, että Kreetalla tunnen vihdoin olevani ihan oikeasti kotona – ja että minulla on lähes kokonaisen vuosikymmenen jälkeen ihka oikea koti. Sillä tuon verrattaen lyhyen reissun aikana tunsin raastavaa koti-ikävää.

Ja uskotteko, että se oli tuskaisuudessaan ihana tunne!

Ikävöin ihanaa kotiamme, kylämme kissoja, Hanian kahviloita, kreikan kieltä, aurinkoisia talvipäiviä. Iltakävelyitä kotia ympäröivässä oliivilehdossa, meren pauhua, kreikkalaista ruokaa, lumihuippuisia vuoria. Kaipasin vakiokahvilan työntekijöiden tervehdyksiä, upeita luontopolkuja, rantakadun raivostuttavan hidasta liikennettä, talvisateen ropinaa keittiön ikkunaan ja aamuruokaa odottavien kissojen naukumista.

Ja ihan vähän jopa omaa sänkyä.