Levoton sieluni ei rauhoitu: talveksi taas maailmalle

Viime vuoden marraskuun viidestoista päivä pakkasimme rinkkamme, annoimme asuntomme avaimen talovahdille ja lähdimme Istanbulin kautta Bangkokiin. Edessä olisi kolme kuukautta lomaa, uusia kokemuksia ja yhdessäoloa. Tätä reissua oli odotettu ja suunniteltu kuukausia, joten innokkaat perhoset vatsassa kutitellen aloitimme seikkailun.

Kolme kuukautta myöhemmin Kööpenhaminaan palasi kaksi aivan eri ihmistä. Kuulostaa kliseiseltä, ja erikoiselta siinä mielessä, että luulisi vuosien ulkomailla olon muuttavan enemmän kuin muutaman kuukauden reissun. Mutta kyse ei ollutkaan muuttumisesta, vaan siitä, että tuon kolmen kuukauden aikana olin muistanut, kuka minä olin.

image Aurinkoinen syysaamu Kööpenhaminan lähiössä

Ulkomailla vietettyjen vuosien aikana olin jatkuvasti etsinyt paikkaa, jonne jäädä aloilleen. Olin haaveillut sen olevan Melbourne, suunnitellut olevan Parga, harkinnut Englantia tai Irlantia, mutta lopulta päättänyt sen olevan Kööpenhamina. Kun muutin Tanskaan lähes kaksi vuotta sitten, pyörittyäni maailmalla yli viisi vuotta, ajattelin palasien loksahtaneen paikoilleen. Kööpenhamina on upea kaupunki, sain hyvän työn ja vierellä oli maailman paras poikaystävä. En voinut kuvitellakaan, että vain reilua vuotta myöhemmin maailman kutsu yltyisi jälleen niin voimakkaaksi, että joutuisin kyseenalaistamaan valintojani.

Jo kymmenen vuoden ajan olen kokenut olevani tavallista levottomampi. Aikaisemmin en halunnut pysyä puolta vuotta pidempää paikoillani, sillä halusin nähdä enemmän, kokea enemmän, elää enemmän. Tanskassa tuo polte vihdoin sammui – tai ainakin hiipui. Yhdeksästä viiteen -työ, rutiinit ja elämän helppous veivät mennessään, enkä pysähtynyt ajattelemaan, pidinkö uudesta elämästäni. Mutta Kaakkois-Aasiassa tunsin taas pitkästä aikaa oikeasti eläväni, hengittäväni vapaammin ja hymyileväni enemmän.

image Prachuap Khiri Khan, Thaimaa

Toisinaan kuitenkin kaipasin Kööpenhaminaa ja kotiamme, ja olin innoissani lentokoneen pyörien koskettaessa taas Kööpenhaminan maaperää. Mutta työt alkoivat aivan liian pian ja enää en voinut kuluttaa päiviäni niin kuin halusin. Aika meni todella nopeasti, päivät vaihtuivat vauhdilla ja toistivat samaa kaavaa, enkä ehtinyt tehdä niitä kaikkia haaveilemiani juttuja. Arkisin olin kotona kuuden jälkeen ja silloin ulkona oli jo pilkkopimeää. Pimeys imi energiani ja illat menivät kotona.

Minulla alkoi olla paha olla, mutta työnsin ajatusta pois. Tätähän minä olin reissussa kaivannut, kotia ja Kööpenhaminaa, mutta kotiinpaluun huuma menikin hetkessä ohi. Olin allapäin, mutta en halunnut myöntää, että sopeutuminen arkeen oli todella vaikeaa. Kaipasin reissuun, maisemanvaihdosta, aurinkoa. Kun allekirjoitin vakituisen työsopimuksen, ei se tuntunut miltään. Halusinko minä tätäkään?

image Auringonlasku Indonesian Gili Airilla

Myös Thomas oli alkanut olla levoton, ei viihtynyt Tanskassa ja alkoi vihjailla paluusta matkaoppaaksi. Minä en halunnut, sillä halusin asua Kööpenhaminassa. Vai halusinko? En antanut omille tunteilleni sijaa, sillä minähän olin muuttanut Tanskaan asettuakseni aloilleni – ja sen minä totisesti aioin tehdä! Olen jo 32-vuotias, ei kai tässä iässä enää huidella maailmalla ilman vakituista kotia?

Erilaiset tulevaisuuden haaveet aiheuttivat välillemme kitkaa ja keskustelut pyörivät vain saman aiheen ympärillä: ulkomaille muutossa, matkustelussa, Etelä-Euroopan ihanuudessa, maailman näkemisessä. En osannut iloita siitä, että olin vihdoin löytänyt vierelleni itseni kaltaisen levottoman sielun, sillä en minä halunnut olla enää levoton. Minä ajattelin haluavani kasvattaa juuret ja jäädä paikoilleni.

image Palmuja Koh Changilla

Lopulta uskalsin myöntää itselleni olevani onneton. En minä tätä halunnut: työtä, mikä ei anna tyydytystä, yllätyksetöntä elämää ja pitkiä, pimeitä talvia. Tulevaisuus näkyi edessäni vain pitkänä mustana putkena ja tajusin, että jonkin täytyisi muuttua. Ennen reissua olin ollut elämääni tyytyväinen, sillä olin sopeutunut, ehkä turtunut. Muutaman kuukauden irtiotto oli aiheuttanut sen, että sydän alkoi hannata vastaan – vaikka pää oli sitkeästi sitä mieltä, että tämä oli haluamani elämä.

Muutaman kuukauden Aasian reissu muistutti minulle, kuka minä olen. Minä haluan edelleenkin nähdä maailmaa enemmän kuin vuosilomien verran. Haluan elää yllätyksellistä elämää, ilman tarkkaa tietoa siitä, missä päin maailmaa tulen puolen vuoden, vuoden, kahden vuoden päästä olemaan.

Vaikka rakastan Kööpenhaminaa enemmäin kuin mitään muuta kaupunkia, ei sen kuitenkaan tarvitse olla ainoa kotini. Eikä minun pidä taistella kulkurin luonnettani vastaan, vaan mennä kun maailma minua kutsuu, niin kauan kun se tuntuu hyvältä. Ja olla samalla helvetin tyytyväinen siitä, että kumppanini haluaa samaa.

image Ravintola Balin Ubudissa

Tällä hetkellä emme vielä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja minne elämä meidät kuljettaa. Mutta sen olemme päättäneet, että syksyllä jätämme Tanskan taaksemme. Ainakin muutamaksi kuukaudeksi, mutta ehkä puoleksi vuodeksi, ehkä jopa pidemmäksi aikaa. Kuka tietää, sillä annamme elämän kuljettaa. Suunnitelmia meillä toki on, ja niistä yksi on lähtö Uuteen-Seelantiin working holiday -viisumilla. Ensimmäistä vaihtoehtoamme en halua vielä paljastaa, sillä se on tällä hetkellä työn alla eikä sen toteutuminen riipu meistä.

Tiedätkö, kuinka hyvältä tuntuukaan taas se vanha tuttu jännitys ja epävarmuus tulevasta – ja tieto siitä, että koko maailma on avoimena edessäni?

Todella, todella hyvältä.

26 comments
  1. Tuuliviiri ja levoton täällä myös moi! Näköjään heinäkuun puoliväli oli täälläkin se aika, kun talvikammo nosti päätä. Julkaisin nimittäin juuri postauksen siitä, mitä itse tulevaisuudeltani haluan. Olen tosi samoilla linjoilla siitä, että en kaipaa reissausta, vaan oleilua (ja etätyöskentelyä) muualla. Talvet ovat Suomessa olleet minulle tosi vaikeita jo pitkään, joten on ollut ihana viettää viimeiset 3 enemmän ja vähemmän ulkomailla. Nyt saa nähdä miten käy, syyskuu ollaan Aasiassa mutta paluupäivä on jo tiedossa. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mitä te keksittekään!

    1. Heh, mikähän siinä on, että keskellä kesää panikoidaan jo talvea :D Mä olin Pohjolan talvista poissa viisi vuotta putkeen ja kuvittelin ikävöiväni sitä. Pah, nopeasti tajusin, että ei ne pimeät ja pitkät talvet ole edelleenkään mun juttu. Viime talven 3 kk poissa ei riittänyt, helmikuun puolesta välistä oli vielä liian pitkä matka kevääseen. Toivottavasti tänä talvena voitas olla pois vähintään neljä kuukautta, mielellään kuusi :)
      Toivottavasti teilläkin tulee mahdollisuus lähteä taas talvea pakoon! Kiitos kommentista!

  2. Hyvä aihe ja rohkea teko! hyvä että uskalsit myöntää itsellesi mitä todella haluat ja kiva myös että kumppanisi on samaa mieltä :)
    Ymmärrän sinua, minäkään en ole jotenkin koskaan oppinut sietämään kylmiä, pimeitä lähes auringottomia talvia. En itsekään tiedä miksi, mutta yhtenä talvena kun olin Tukholmassa tunsin itseni niin väsyneeksi että kuvittelin jo kaupan kassalla olevan eläkeläisnaisenkin olevan minua pirteämpi. En ole koskaan rakastunut Tukholman talveen tai ylipäätään kaamosaikaan. Tietysti jos saisi valita olisin pirteä kaamosaikaan myös, mutta näitä asioita ei vaan saa valita. Ennen yritin kyllä syödä D-vitamiinivalmisteita ja tein hedelmistä itse smoothieita talvella, no eivät juurikaan tehonneet. Joten suosittelen todellakin etelämmäs lähtöä ja aina pääsee takaisin. En tiedä liittyvätkö nämä joihinkin terveysasioihin, että jotkut tuntevat olonsa terveemmäksi auringossa ja toisiin ihmisiin asia ei edes vaikuta. On monenlaisia vaihtoehtoja, eikä ole vain yhtä ja ainoaa kaavaa mitä pitäisi kaikkien elää. Omien kokemusteni mukaan minulle sopii sellainen mieto sää, mieluummin pilvinen kuin pakkanen, mutta ei myöskään yli +45C helteet ne on vähän liikaa. Niin kauan kun on lapseton on helppoa matkustaa vaikka mihin, eikä tarvitse miettiä voiko ja pääseekö lähtemään. Vaikka tietysti myös perheellinen voi aina matkustaa lomien aikaan vaikka koko kesäksi ulkomaille ja silloin kun ei koulua jne.

    1. Kiitos Susanna! Mulla on ihan samat kokemukset siitä, että talvella olen jatkuvasti väsynyt ja energiatasot on ihan nollissa. Mä otan talvisin aina vitamiinilisiä, syön paljon hedelmiä jne. mutta ei nekään mitään ihmeitä tee. Nyt tänä talvena helmikuun jälkeen kun tulimme Kaakkois-Aasiasta takaisin, olin jatkuvasti kipeänäkin, joten sekään ei kyllä fiiliksiä nostanut :D
      Mulla ainakin aurinko vaikuttaa kaikin puolin positiivisesti, niin henkiseen kuin fyysiseenkiin hyvinvointiin. Enkä minäkään tarvitse mitään helteitä, mutta kunhan ei tarvitse laittaa useaa kerrosta vaatetta päälle ja aurinko paistaa enemmän kuin puoli tuntia päivässä :)

  3. Yhdyn samaistujien joukkoon. :D

    Tai oikeastaan mä edelleen elättelen toivoa, että löytäisin paikan, johon haluaisin oikeasti kotini tehdä ja jäädä. Olen kuitenkin aika varma, etten voi löytää sitä sieltä, missä on talvella jo kuudelta säkkipimeää ja päivälläkin sateisen harmaata. Onni on puoliso, joka ajattelee elämästä samoin.

    Teidän suunnitelmat kuulostavat jännittäviltä! Odotan innolla, mistä pian kirjoittelet seikkailuistanne. :)

    1. Etelä-Eurooppa voisi olla minulle hyvä paikka tehdä koti, ainakin lämpötilojen ja valon määrän perusteella. En minä tarvitse ympärivuotisia hellelukemia, mutta kunhan olisi edes valoa! :) Harmi vaan, että töitä ei niissä maissa ihan joka oksalla taida olla…
      Kerron kyllä heti täällä blogissa kun talven kohtalo selviää! :) Kiitos kommentista, Anu!

  4. Voin todellakin samastua! Paitsi siinä mielessä, että en oikeastaan haluakaan päästä levottomuudesta eroon (ja olen VIELÄ vanhempi kuin sinä!) – nautin siitä, että suunnitelmat elävät ja niin elän minäkin. Meille on tullut sellainen rutiini, että ollaan aloillani ehkä parikin vuotta säästäen rahaa pitkää reissua varten, mutta sen jaksaa kun tietää että sitten se lähtö taas tulee eikä tiedä, mihin sitten päätyy. Se on vapautta. Maltalla on nyt vuosi oltu, toinen vuosi tullaan vielä olemaan täällä mutta ensi kesänä näihin aikoihin ollaan jo sitten jossain ihan muualla.

    1. En kai minäkään levottomuudesta oikeasti halua eroon, sillä onhan elämä näin paljon mielenkiintoisempaa :D Teidän tapa elää ja matkustaa kuulostaa kyllä aivan mahtavalta! Jos on vuoden tai pari aloillaan, niin siinä on jo hieman edes pysyvyyden tunnetta. Matkaoppaana ollessani nimittäin kaipasin sitä, että voisi edes vähän olla aloillaan ja vaikka sisustaa asuntoa oman näköiseksi, mutta 4-6 kuukauden komennuksilla ei se oikein ollut mahdollista. Mutta en minä silloinkaan haaveillut niihin paikkoihin pysyvästi jäämisestä, mutta toisinaan haaveilin paikasta, joka tuntuisi kodilta. Kiitos kommentista! :)

    1. Joo, yleensä on, mutta suomalaisille Uuden-Seelannin WH-viisumin yläikäraja on 35 v. Tai ainakin oli kun viimeksi tarkistin, toivottavasti ei ole tippunut takaisin kolmeenkymppiin!

  5. Jännä kuulla minne päädytte lähtemään! Samaistun myös tähän levottomuuden tunteeseen, enkä tiedä milloin se mahtaa mennä ohi, tai tarvitseeko sen edes mennä. Olen jo jonkin aikaa sitten tajunnut sen, että samanlainen elämä ei sovi kaikille, ja jos en halua vielä (tai koskaan) asettua aloilleni, käydä vakityössä ja kasvattaa lapsia niin se on ihan fine. Elämästä pitää tehdä omannäköinen. Työelämän suhteen toki on toiveena, että löytyisi se oma juttu, ja työpaikka jossa oikeasti viihtyisi. Poissuljettu ei ole kuitenkaan sekään ajatus, että tekisi puolet vuodesta ahkerasti hanttihommia Suomessa ja reissailisi toisen puolikkaan vuodesta. Uuden-Seelannin WH-vuoden haluaisin vielä toteuttaa, sillä harvalle kohteelle olen menettänyt yhtä isoa palaa sydämestä ja sinne haluan vielä palata!

    1. Et arvaa miten minua jännittää, että minnekähän sitä oikein päädytään :D Pikku hiljaa vois jo asiat selvitä…
      Samanlainen elämä ei tosiaankaan sovi kaikille, eikä missään nimessä pitäisi sitä “normaalia” elääkään jos ei siltä tunnu. Olen ollut aina sitä mieltä, mutta nyt Köpikseen muutettuani sain jonkun mielenhäriön ja luulin haluavani niitä perusjuttuja ja paikoilleen asettumista. Mutta sen aika on sittenkin myöhemmin, jos on ollenkaan. Mutta onhan se kamalaa, jos se yleinen oletus siitä, miten elämä pitäisi elää, estää elämisen niin kuin itse haluaa.
      Tuo puolet ja puolet -systeemi on just sitä, mistä mä haaveilen. Eikä mun välttämättä tarvitsisi reissata rinkka selässä koko talvea, mutta kunhan voisi vaikka vain asua jossakin lämpimämmässä. Kiitos kommentista! :)

  6. Olipa hyvä ja samaistuttava postaus. Tunnen itsessänikin saman levottomuuden. Joka syksy alan kokea samanlaista ahdistusta, kun tiedän pimeän talven tulevan ja sen myötä ontoksi kuoreksi kutistetun elämän saapuvan. Elämän, joka koostuu suorittamisesta, rutiineista, autopilotista ja jossa olen kadottanut sen, kuka oikeasti olen. Tänä vuonna ahdistusta ei tule, sillä tiedän, että syksyllä pääsen taas lähtemään pois kuin muuttolintu.

    Kaipaan pysyvää kotia, omaa tilaa ja paikkaa, johon voisin palata. Toki välillä sitä ajattelee haluavansa mukavaa elämää, selkeyttä, säännöllisiä tuloja ja mukavia, laadukkaita asioita, joita säännöllisillä tuloilla saa. Hyvät ravintolaillalliset, elektroniikka, uudet vaatteet ovat kaikki kivoja juttuja, mutta voittavatko ne sen tunteen, kun heräät aamulla jossain vaikkapa Balilla ja kävelet rannalle katsomaan aamuista merta ja koet tulevaisuutesi olevan täysin avoin, vapaa ja omissa käsissäsi. Ei, mikään ei voita sitä. Tunnetta, että sieluasi kutkuttaa.

    Ihanaa, että olet löytänyt rinnallesi samanhenkisen ihmisen.

    1. Kiitos, ihana kuulla että joku muukin kokee talven ahdistavana. Se pimeys on ihan kamalaa, ja täällä Tanskassa ei edes tule lunta, joka toisi edes hieman valoa. On vain kylmää ja sateista, ja se kosteus menee luihin ja ytimiin! Itsehän sitä elämänsä rakentaa, eikä pitäisi syyttää talvea siitä, että oma elämä kutistuu niin pieneksi, mutta kyllähän se vaikuttaa omaan hyvinvointiin kun sekä töihin mennessä ja töistä tullessa on säkkipimeää. Vaikea olla iltaisin aktiivinen kun mieli on sitä mieltä, että pitäisi jo mennä nukkumaan :D
      Tanskassa asuessani ja tanskalaisilla tuloilla eläessäni (suuri ero matkaoppaan palkkoihin, heh) olen kyllä oppinut arvostamaan sitä, että pankkitili ei heti mene miinukselle vähän paremmasta ravintolaillallisesta tai shoppailureissusta, joten täysin valmis en ole tästä luopumaan. Sen vuoksi olisikin unelma, että voisi olla talvet jossain lämpimämmässä ja valoisammassa, ja kesät tehdä töitä Tanskassa. Mutta saa nähdä, kuinka käy, jos sitä taas hetken muualla oltua tajuaa että muun muassa ne aamukävelyt jollakin upealla rannalla on kaikkea rahalla saatavaa arvokkaampaa :)

  7. Loistava teksti ja pystyn niin samaistumaan tähän. Levottomuus on outo fiilis ja mua on jopa alkanut hieman pelottaa että pääseeköhän siitä eroon koskaan. Tajusin hiljattain että en ole asunut viimeisen kymmenen vuoden aikana yhdessäkään asunnossa yli vuotta. Sentään olen jossain määrin onnistunut pysymään samassa maassa yli vuoden kestäviä pätkiä :D Odotan innolla tulevia postauksiasi uusista suunnista ja suunnitelmista! Tekis mieli heittää tähän loppuun joku kliseinen lausahdus kuten “home is where your heart is” hahah :’D

    1. Kiitos Annika! Vau, sullapas on asunnot vaihtuneet vauhdilla! :D Vaikka myönnän kyllä Suomessa asuessani harrastaneeni samaa. Kai se sitten on sitä, että yrittää lievittää levotonta oloa edes asuntoa vaihtamalla, vaikka ei sekään taida pidemmän päälle mikään parannuskeino olla. Ja hei, just nyt tajusinkin, että meillähän oli tässä keväällä hirveä asunnonmetsästysbuumi, ajatuksella että jos jäädään Köpikseen niin kämppä ainakin vaihtuu. Mietittiin jopa asunnon ostamista, ihan kun se olisi tämän levottoman fiiliksen poistanut :D Huh, onneksi ei sentään sille tielle lähdetty…

  8. Tietty reissaamiseen voi kyllästyä, kaikkiin olotiloihin ja elämäntapoihin voi. Jotenkin lueskelin tätä jo vähän rivien välistä aiemmin ja olen kyllä iloinen teidän puolesta, kun seikkailu jatkuu, sydän kun kerran sinne vetää :) Oon kokenut tuon saman kotiinpaluuharhan: aluksi tuntuu ihanalta, mutta niin vaan taas seikkailuveri vie pois kotoa, ja tuntuu kuin olisi taas elossa.

    1. Kiitos Sunna! :) Kaikkeen voi ilman muuta kyllästyä, reissaamiseenkin vaikka sitä monesti haaveilisi olevansa jatkuvasti lomalla ja tien päällä. Hyvä olisikin jos pystyisi aina muuttamaan elämässään jotain kun tympääntyminen uhkaa :)

  9. Tosi hyvä postaus!! Mä muistan kun kirjoitit reissun loppuvaiheissa että kaipaat jo takaisin Kööpenhaminaan ja mulle tuli jotenkin pieni pettymyksen fiilis kun en itse ole vielä toteuttanut yli 3 viikkoa pidempää aikaa reissussa ja niin pidin hienona teidän reissua ja sitten palautit mut maan pinnalle että reissaamiseenkin voi ns “kyllästyä” jossain vaiheessa :D Ihanaa palautit mun haaveet ja uskon takaisin :D <3 Tsemppiä! :)

    1. Kiitos ihanasta kommentista, Monna! Mä nyt vaan oon tällainen tuuliviiri, haluan jotain mutta sitten huomaankin kaipaavani jotain muuta :D No ei vaan, talvella olin fiiliksissä siitä, että minulla oli koti-ikävä, sellaista kun en ollut potenut vuosiin kun ei ollut ollut kunnollista kotiakaan. Se tunne oli ihana kokea, vaikka se sitten loppuikin kun seinään kun pääsin kotiin. Reissaaminen on ihanaa, vaikkakin nyt ehkä kaipaan enemmän pidempiaikaisia muissa maissa oloja nopeatempoisen reissaamisen sijaan :) Kiitos!

      1. Tiedän mitä tarkoitat tuolla että kiva kokea myös se koti-ikävä, mutta eipä sitä ole vielä onneksi omallekaan kohdalle sattunut kuin kerran ja silloinkin johtui siitä että mies oli eri maassa :) Tsemppiä tuleviin ihaniin seikkailuihin!

        1. Koti-ikävän puute on merkki siitä, että sopeutuu ja kotiutuu vieraisiin paikkoihin helposti – siis siitä, että sut on luotu reissaamaan! :D
          Kiitos paljon tsempeistä! :)

  10. Voi tiedän. <3 Itsekin toivoisin koko ajan seuraavan reissun tai jonkun pienen jutun olevan suunnitteilla. Toisaalta nyt huomaa, että sitä on pikkujutuista enemmän fiiliksissään ja saa jotenkin arjesta irti enemmän kiitos lasten. Mutta onneksi heidänkin kanssaan voi puuhata vaikka mitä. :) Jään seurailemaan mihin elämä teidät vie!

    1. Mä oon miettinyt sitä, että lapset varmasti toisi elämään (ja siihen arkeen mitä tunnun kaipaavan ja kammoavan vuorotellen) arvokasta sisältöä, sellaista mikä varmasti lieventäisi levottomuutta. Ja lasten kanssa pienetkin jutut saa varmasti ihan erilaisen merkityksen :) Mutta se ei ole vielä mulla ajankohtaista (toivottavasti joskus on!), joten paras vaan huidella maailmalla niin kauan kun se on vielä helppoa :) Kiitos kommentista, Katja! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *