Sirikari on Länsi-Kreetan helpoimpia rotkoja patikoimiseen

Edellisessä postauksessa valitin tämän talven olleen ennätyskylmä, enkä kylmän ja sateisen sään vuoksi päässyt luontoon niin usein kuin olisin halunnut. Joitakin kertoja kävi onneksi niin hyvä tuuri, että viikonlopulle osui edes yksi sateeton päivä, ja tuolloin unohdin muut vapaapäivän suunnitelmat ja suuntasin jonnekin päin Länsi-Kreetaa patikoimaan. Talven suosituimmaksi patikkareitiksi muodostui kenties sattumalta Sirikari-rotko, jossa kävin talven aikana kolmesti.

Sirikarista olen kirjoittanut blogiin aikaisemminkin, sillä kävin siellä ensimmäistä kertaa jo ensimmäisenä Kreetan-talvenani neljä vuotta sitten, ja ihastuin helppokulkuiseen rotkoon jo silloin. Seuraavien vuosien aikana kävin rotkossa kerran tai pari, mutta en koskaan kävellyt rotkoa loppuun saakka. Tänä talvena oli vihdoin sen vuoro: nyt ottaisin selvää, millainen Sirikari on kokonaisuudessaan, päästä päähän käveltynä.

Sirikari-rotko sijaitsee Länsi-Kreetalla, pohjoisrannikon Kissamoksen kaupungista kymmenisen kilometriä etelään. Hanian rannikolta rotkon pohjoiseen aloituspisteeseen on matkaa noin 35 kilometriä. Sirikari on Hanian seudun patikkareiteistä vähemmän tunnettu, eikä siellä näytä ainakaan talvella käyvän juuri kukaan: muistaakseni vain kerran on tullut rotkossa muita patikoijia vastaan. Sirikari on kuitenkin mainio valinta silloin, jos haluaa kävellä pari tuntia suhteellisen helppokulkuisessa maastossa.

Kävimme Sirikarissa ensimmäistä kertaa tälle talvea tapaninpäivänä. Tuolloin astuimme rotkoon tavalliseen tapaamme pohjoispuolelta, läheltä Polyrrinian muinaista kylää (rotkon alkupiste kartalla). Kävelimme rotkoa vain noin reilun tunnin suuntaansa, sillä tuolloin emme olleet kiinnostuneet pidemmästä lenkistä. Kuten muillakin kerroilla, emme nytkään kulkeneet rotkoa loppuun saakka, vaan päätimme seuraavalla kerralla aloittaa kävelyn rotkon eteläpäästä ja kävellä lopusta päin sinne, missä nyt käännyimme takaisin.

Etelässä pattikkareitti alkaa Sirikarin kylästä, ja jo loppiaisena ajoimme Sirikarin kylän laitamilla olevan kirkon eteen patikoidaksemme rotkoa vaihteeksi toiseen suntaan. Patikkapolku lähtee kirkkoa vastapäätä, ja ensimmäiseksi täytyy laskeutua metsän läpi kohti rotkon pohjaa. Polun alkupäässä on taulu, jossa on mitä luultavammin ollut aikoinaan tietoa Sirikari-rotkon patikkareitistä, mutta säiden armoilla olevassa taulussa ei ole enää lainkaan tekstiä jäljellä. Polku on kylläkin merkitty vihreillä neliöillä, joten jos vain silmät pitää auki, ei eksymisen vaaraa ole.

Paitsi että mehän tietenkin eksyimme. Syynä eivät olleet kadonneet merkit, vaan se, että lähes rotkon pohjalle päästyämme tuli reitille talo, jonka pihassa oli koira. Jostain kumman syystä reitti kulkee tuon talon pihan poikki, mutta sinne meitä ei olisi saanut pakottamallakaan. Emme nähneet, oliko koira kiinni ketjussa, mutta emme lähteet kokeilemaan onneamme. Niin monta pelottavaa läheltä piti -tilannetta olen kokenut sekä kulku- että vahtikoirien kanssa niin Kreetalla kuin maailmallakin, että nykyään kierrän tuntemattomat koirat kaukaa.

Nyt kiersimme raivokkaasti haukkuvan koiran sen verran kaukaa, että emme enää löytäneet reitin merkiksi puihin naulattuja vihreitä neliöitä. Kiersimme taloa noin sadan metrin säteellä, mutta polkua ei näkynyt. Ainoa vaihtoehto olisi ottaa riski ja kävellä koiran vartioiman talon pihan poikki – tai sitten luovuttaa ja lähteä kapuamaan mäkeä ylös takaisin kirkolle. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon.

Toinen kerta Sirikarissa meni siis mönkään, mutta paria viikkoa myöhemmin yritimme uudestaan. Tällä kertaa mukanamme oli eväät ja vakaana tarkoituksena kävellä rotko vihdoin päästä päähän, aloittaen vuorostaan rotkon pohjoispäästä. Olin jostain lukenut, että rotkon kävelyyn menee noin pari tuntia, ja oletin ajan tarkoittavan yhdensuuntaiseen matkaan kuluvaa aikaa. Varauduimme siis puolipäivää kestävään luontoretkeen.

Polyrrinian päästä aloittaessa on polku alkuun hieman haasteellista polulla olevien kivien vuoksi, mutta pian polku kuitenkin paranee ja patikka on helppoa tasamaata. Ehkäpä juuri vähäisten korkeuserojen vuoksi Sirikarin sanotaan olevan Länsi-Kreetan helpoimpia rotkoja kävellä. Helppous ei kuitenkaan tarkoita tylsää polkua, vaan reitin varrelle osuu niin vanhaa kivisiltaa, rotkon pohjalla solisevan puron varrella olevaa levähdyspaikkaa, taivaalla laiskasti liitäviä hanhikorppikotkia kuin Kreetalle tyypillisen kaunista vuoristomaisemaakin.

Tunnissa olimme kävelleet samaan kohtaan, missä olimme tapaninpäivänreissullamme kääntyneet takaisin. Nyt jatkoimme matkaa eteen päin, eikä mennyt kuin muutamia minuutteja, kun tajusimme maiseman näyttävän tutulta. Olimmekin jo saapuneet lähelle taloa, jonka pihassa oleva koira oli edellisellä kerralla toisesta suunnasta tullessamme pistänyt stopin retkelle. Nyt huomasimme, että olimme olleet aivan väärällä polulla yrittäessämme kiertää haukkuvaa koiraa, joten ei ihmekään että emme enää löytäneet patikkareitistä kertovia vihreitä neliöitä.

Kävelimme niin pitkälle, että näimme hylätyn talonraadon, jonka pihassa olimme edellisellä kerralla käyneet etsimässä pääsyä takaisin patikkapolulle. Tämän talon jälkeen olisi se välttelemämme asuttu talo koirineen, joten käännyimme paluumatkalle. Meitä ei kiinnostanut ottaa selvää, olisiko koira pihalla tänäänkin, sillä sen jälkeen alkaisikin jo ylämäki kohti Sirikarin kirkkoa, eikä meillä ollut intoa kavuta sinne saakka jälleen, ja laskeutua sitten taas alas rotkoon paluumatkalle.

Matkalla takaisin lähtöpaikkaan pysähdyimme puron viereen evästauolle. Aurinko paistoi, mutta sää oli jopa tammikuuksi viileä, ja pipo tuli tarpeeseen tuulisessa rotkossa. Kun olimme takaisin autolla, huomasin retkeen menneen vain kaksi ja puoli tuntia, joten aikaisemmin saamani tieto parin tunnin patikasta ei tarkoittanutkaan yhdensuuntaista matkaa, vaan siinä ajassa pystyy reippaasti kävellen kulkemaan koko reitin päästä päähän.

Myös ajallisesti Sirikari on siis vaivaton kohde rotkoretkelle: vain parissa tunnissa polun kävelee edestakaisin, maasto on enimmäkseen helppokulkuista, ja auton saa kätevästi parkkiin molemmissa päissä. Ainoa miinus reitillä on haukkuva vahtikoira, mutta sen tosiaan pystyy välttämään kun aloittaa kävelyn rotkon pohjoispäästä Polyrrinian läheltä ja kääntyy paluumatkalle viimeistään kun – tai jos – läheltä alkaa kuulua koiran haukuntaa.