Reilu viikko sitten kirjoitin siitä, kun ylitin itseni koskenlaskussa Borneolla. Tuo ei kylläkään ole ollut ainoa kerta, kun olen tehnyt jotain sellaista, mihin en ensiksi – tai edes suorituksen aikana – uskonut kykeneväni. Jatkan juttusarjaa kokemuksella, mikä tapahtui kun olin toista kertaa Borneolla. Mikähän siinä onkin, että juuri Borneolla olen tehnyt asioita, joita tuskin olisin muutoin tehnyt?
Tällä kertaa en päätynyt kokeilemaan rajojani kavereiden painostuksesta, vaan olin tehnyt päätöksen aivan itse: olin Kaakkois-Aasiassa yksin reissussa, ja jossain päin Vietnamia syntyi ajatus Mount Kinabalulle kiipeämisestä. Sen enempää asiaa miettimättä varasin lennot Saigonista Kuala Lumpurin kautta Kota Kinabaluun. Kuala Lumpurissa päivitin matkatavarani lämpimällä vaatekerroksella hanskoja ja myssyä myöten.
Mikä Mount Kinabalu?
Mount Kinabalu on sekä Borneon että koko Malesian korkein vuori; joidenkin väittämien mukaan jopa koko Kaakkois-Aasian korkein vuori, mutta se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kinabalun korkein huippu, Low’s Peak, on 4095 metriä merenpinnan yläpuolella, ja sinne kavutaan yleensä kahden päivän mittaisella retkellä. Toki jos kuntoa riittää, nopeamminkin huipulle pääsee: vuorella järjestetään vuosittain Mount Kinabalu Climbathon, jonka voitti vuonna 2014 japanilainen mies juoksemalla huipulle alle kahdessa ja puolessa tunnissa.
Helpoimmalla reitillä ei tarvita minkäänlaista varsinaista vuorikiipeilykokemusta, vaikka kiipeilystä puhutaankin: huipulle pääsee kävellen. Omatoimisesti Kinabalun vuorta ei pääse valloittamaan, vaan jokaisella korkeintaan kuuden hengen ryhmällä tulee olla opas mukana.
Mount Kinabalu sijaitsee Unescon maailmanperintökohdelistalla olevassa Kinabalun kansallispuistossa.
Matkaan lähtö
Mount Kinabalun lähin kaupunki on Sabahin osavaltion pääkaupunki Kota Kinabalu, tuttavallisemmin KK. Majoituin samaan hostelliin, Kinabalu Backpackers Lodgeen, missä olin yöpynyt edelliselläkin Borneon reissulla. Minulle tyypilliseen tapaan en ollut ottanut etukäteen juurikaan selvää retkistä Mt Kinabalulle, eikä hostellin työntekijä ollut kovinkaan positiivinen suunnitelmani onnistumisesta ilman viikkoja aikaisemmin tehtyä varausta. Kuulemma parhaillaan oli menossa malesialaisten lomakausi, joten vuorella oleva yöpymispaikka olisi todennäköisesti varattu jo täyteen.
Avulias työntekijä kuitenkin neuvoi minua menemään suoraan Kinabalun kansallispuiston infoon aikaisin aamulla, ja kysymään mahdollisuutta aloittaa kiipeäminen samana päivänä. Eihän sitä tiedä, vaikka joku olisi jättänyt tulematta! Jos ei onnistuisi, tulisin takaisin kaupunkiin ja kokeilisin seuraavana päivänä uudestaan. Koska minulla ei ollut ostettuna valmiiksi lentoa seuraavaan kohteeseen ja reissua oli jäljellä vielä useampi viikko, kuulosti tämä suunnitelma aivan passelilta: olisin Borneolla niin kauan, kunnes vuori olisi huiputettu.
Seuraavana aamuna jätin rinkkani hostellin säilöön ja pakkasin reppuun lämpimät vaatteet, vesipullon ja pientä evästä. Menin paikallisbussilla niin lähelle Kinabalun kansallispuistoa kuin pääsin, ja kävelin loppumatkan infopisteeseen. Suureksi yllätykseksi – ja vielä tässä vaiheessa riemuksi – pääsinkin papereiden täyttelemisen jälkeen heti matkaan!
Ensimmäinen kiipeilypäivä: sisulla yöpymispaikkaan
Koska olin matkassa yksin, jouduin palkkaamaan oman oppaan: sain seurakseni pienen ja sitkeän malesialaisnaisen, joka kapuaa Kinabalun huipulle kolmesti viikossa. Hän antoi minulle kävelykepin ja toppuutteli liian rivakkaa aloitusvauhtiani. Jos olisin tiennyt paremmin, olisin kävellyt vieläkin hitaammin, sillä olin aivan rapakunnossa ja se alkoi tuntua lihaksissani jo pari tuntia käveltyäni. En ollut syönyt aamiaista lainkaan, koska en uskonut pääseväni matkaan heti ensimmäisenä päivänä, joten taukopaikoilla nakertelin mukaan ottamiani keksejä ja pähkinöitä nälkääni. Vesipullon sai täytettyä lähdevedellä jokaisella taukopaikalla.
Syömattömyys, rankka urheilusuoritus ja oheneva ilma olivat liikaa, ja puolessa välissä ensimmäisen päivän kipuamista minulle iski paha migreeni. Sisulla, mutta noin tunnin aikataulusta jäljessä, selvisin majapaikkaamme Laban Rataan (3272 mmpy), jossa söin hieman paistettua riisiä ennen kuin kaaduin dormini sänkyyn.
Toinen kiipeilypäivä: mahtava fiilis
Aamuyöstä lähdimme jatkamaan matkaa. Ihmettelin majapaikkamme tyhjyyttä, mutta myohemmin tajusin meidän lähteneen oppaani neuvosta lähes kaikkia muita myöhemmin. Tämän vuoksi emme ehtineet huipulle katsomaan auringonnousua aivan alusta, mutta se ei haitannut lainkaan: migreeni oli poissa, kävely sujui yllättävän helposti, olimme pilvien yläpuolella ja maisema oli kauniin karua. Oli euforinen olo.
Huipun viisi celsiusastetta tuntui todella kylmältä. Minulla oli kaikki mahdolliset vaatteet päälläni, mutta tärisin silti vilusta. Muut naureskelivat minulle, että miten suomalaisella voi muka olla kylmä. Eväiden syömisestä ei meinannut tulla mitään hanskat kädessä, mutta en halunnut ottaa niitä viiman vuoksi poiskaan. Lähdimmekin aika pian kävelemään takaisin kohti Laban Rataa ja siellä tarjottavaa aamiaista.
Luulin, että pahin olisi nyt ohi, mutta olin todella väärässä.
Retken vaikein kohta: alastulo
Aamiaisen jälkeen aloitimme pitkän matkan alas. Olin ajatellut, että ylös kipuaminen olisi reissun hankalin osa, mutta eihän se todellakaan ollut. Alaspäin meneminen on rankempaa, etenkin kun jalat ovat väsyneet ja lihaksista on vaikea saada irti enää mitään. Jalkoja särki, olin uupunut, olin aivan loppu.
Muistan yhdessä vaiheessa seisoneeni kiven päällä vain katsellen viereisiä kiviä, koska en osannut päättää mille astuisin seuraavaksi. Keho ei enää jaksanut, eikä kyllä pääkään. Teki mieli jäädä siihen paikkaan, luovuttaa. Minä en pysty tähän!
Tiesin, että minulla ei ollut mahdollisuutta luovuttaa enää tässä vaiheessa: alas oli päästävä, ja sinne pääsi vain kävellen. Oppaan tsemppauksella sain taas itseni vauhtiin ja lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, pääsin takaisin pisteeseen josta olin edellisenä aamuna aloittanut elämäni toistaiseksi rankimman urheilusuorituksen. Saatuani todistuksen Low’s Peakin valloittamisesta jaksoin jo naureskella hyväntuulisten toimistopoikien flirttailulle.
Käytännön tietoa
Tällä hetkellä Mount Kinabalulle ei pääse kiipeämään kesäkuussa sattuneen maanjäristyksen vuoksi. Järistys tuhosi osia reitistä, mutta ne on nyt suurimmaksi osaksi kunnostettu ja vuoren odotetaan aukeavan uudestaan yleisölle elokuun lopussa.
Kiipeilyhinnastoa ja erilaisia pakettivaihtoehtoja voi tutkia osoitteessa www.mountkinabalu.com. Ilman opasta ja maksettua majoitusta ei parin päivän retkelle ole asiaa. Tämänhetkisen hinnoittelun mukaan edullisin yhden hengen reissu tulisi maksamaan 1430 RM (n. 365 €) sisältäen kuljetukset hotellilta, oppaan, majoituksen ja ruokailut. Summa kuulostaa hurjalta, koska muistelen itse maksaneeni touhusta suoraan luukulta ostettuna vain noin 100 €, ilman hotellikuljetuksia ja eväspakettia.
Kiipeilyn kesto riippuu kunnosta, mutta ensimmäisen päivän etappi aloituspaikasta majapaikkaan kestää noin 4-6 tuntia, ja seuraavan aamun huipulle meno kolmisen tuntia. Huipulta palataan takaisin majapaikkaan ja ruokailun jälkeen tullaan alas asti. Toisena päivänä kävelyä on siis huomattavasti ensimmäistä päivää enemmän. Alastulo voi kestää mitä hyvänsä: jotkut juoksevat alas, ja toiset – no, eivät osaa edes päättää minne astua seuraavaksi.
Kyseisellä nettisivustolla on listattu myös suositeltavat mukaan otettavat tavarat, joista itse kehotan pakkaamaan reppuun etenkin pientä purtavaa, vesipullon, lämpimät vaatteet, särkylääkkeitä ja wc-paperirullan taukopaikkojen vessakäyntejä varten.
Jälkitunnelmat
Mount Kinabalulle kiipeämisen jälkeen jäin vielä viikoksi Kota Kinabaluun sulattelemaan tulehtuneita lihaksiani ja lepäämään. KK:n leffateatteri ja hostellin elokuvavalikoima tulivat noiden päivien aikana hyvin tutuiksi. Borneolta matka jatkui lopulta Balin rannoille rentoutumaan – taas yhtä kokemusta rikkaampana ja saavutuksesta ylpeänä!
Onko sinulla kokemuksia vuorten valloittamisesta? Vietätkö mieluummin aktiivi- vai rentoutumislomia?
4 comments
Tuonne minäkin haluaisin päästä! Kertomuksestasi tuli elävästi mieleen Kilimanjaron reissu parin vuoden takaa. Huipulla ollaan tosiaan vasta puolessa välissä ja pitäisi jaksaa vielä toinen mokoma alas. Kilin huipulta tultiin aluksi hiekkaslalomilla alas ja väsyneenä menin pari kertaa mukkelis makkelis. Onneksi selvisin pelkillä mustelmilla. Jos olisin siinä vaiheessa tiennyt, että leiriin on vielä monen tunnin kävelymatka, olisin varmaan lyönyt hanskat tiskiin :)
Oijoi, kuulostaa hurjalta, että olet väsyneenä mennyt nurin pari kertaa. Mutta onneksi ei käynyt kuinkaan! Minua tuskin saisi kiipeämään Kilimanjaron huipulle, veikkaan sen olevan aivan liian rankka mulle… Vaikka ajatuksena kyllä on todella houkutteleva :) Kiitos kommentistasi!
Yksi mun isoista unelmista on kavuta vielä joku kerta tuonne! :)
Toivottavasti toive joskus toteutuu! Mulla oli pitkään, että “en varmasti ikinä enää”, mutta nyt on alkanut tuntua että voisihan sitä käydä tuolla huipulla uudestaankin.. :)