Matkakuume -blogin Gia kirjoitti kommentissaan Parasta matkustamisessa -postaukseeni itsensä ylittämisestä. Aloin miettiä niitä kertoja, jolloin minä olen ylittänyt itseni, eli tehnyt jotain mitä en ole kuvitellutkaan tekeväni. Sellaisia hetkiä, jolloin olen tehnyt jotain, mihin en uskonut rohkeuteni riittävän. Ensimmäisenä tulivat mieleen extreme-lajit, vaikka toki itsensä pystyy ylittämään monin eri tavoin.

Rohkeuden rajat vaihtelevat, eikä yhden rohkea teko välttämättä merkitse toiselle yhtään mitään. Joku ylittää itsensä nousemalla ensimmäistä kertaa lentokoneeseen ja joku toinen ylittää itsensä hyppäämällä koneesta. Rohkeus myös muuttuu iän myötä, ja usein nuorempana uskaltaa tehdä asioita, joita muutamia vuosia myöhemmin kauhistelee tehneensä.

Minä olen arkajalka, raukka pelkuri, jonka rajat ovat hyvin matalalla. En voisi kuvitellakaan hyppääväni benjiä saati laskuvarjohyppyä. Kun Uuden-Seelannin Rotoruassa matkakumppanini osti meille aktiviteettipuistoon liput kaikkiin härveleihin, en tiennyt mitä ne olivat. Seisottuani yli puoli tuntia Sky Swingin jonossa katsellen suuren pallon sinkoavan jyrkänteen reunan yli jopa 120 kilometrin tuntivauhtia, nousin samaisen pallon kyytiin kämmenet hikisenä. Kun kaverini veti narusta vapauttaakseen pallon vauhdikkaaseen lentoon, kiljuin niin paljon kun keuhkoista lähti – ehkä sekunnin verran, ennen kuin pelko lamaannutti minut niin, että en pystynyt edes huutamaan.

En kuitenkaan koe, että tuolloin minä ylitin itseni. Sky Swing oli jotain, mitä tuskin olisin tehnyt jos olisin lippujen ostovaiheessa tiennyt, millaiseen kauhulaitteeseen liput olisivat. Odotin jonossa ja lopulta istahdin pallon kyytiin jännittyneenä, mutta en miettinyt mahdollisuuksiani jänistämiseen. Tiesin, että rohkeuteni riittäisi noin lyhyen ajan kestävään suoritukseen.

Mutta milloin sitten olen ylittänyt itseni, jos en mäen rinteellä Uudessa-Seelannissa?

image

image

Ehkä tuli jo selväksi, että en ole lainkaan extreme-lajien ystävä. Minua pelottaa liian helposti, enkä saa hurjien juttujen tekemisestä mitään mielihyvää. Kuitenkin Malesian Borneolla minut suostuteltiin koskenlaskuun. Tai ei siinä suostuttelua niinkään tapahtunut, vaan minä olin ainoa kahdeksan hengen porukastamme, joka ei innostunut asiasta lainkaan. En kuitenkaan kehdannut jäädä rannalle, joten menin vain porukan mukana. Peer pressure, todellakin.

Koskenlasku tapahtui Padas-joella, mikä on luokiteltu III-IV -tason koskiksi, eikä siis ehkä paras paikka aloittelijalle. Pienen alkubriiffauksen jälkeen ei muuta kuin veneeseen ja koskia kohti. Olin todellaa peloissani, mutta pian alkoi tapahtua niin paljon, että pelolle ei ollut tilaa. Joki möllysi vaahtopäisenä, ja minun keskittyminen meni kyydissä pysymiseen: alkumatkan istuin keskellä pitäen vierustovereiden pelastusliiveistä kiinni, loppumatkalla pääsin itsekin melomaan.

Kokemus oli hurja, mutta jälkeen päin olin pelkkää hymyä: minä tein sen! Myöhemmin olen laskenut koskea myös Balilla, Dominikaanisessa tasavallassa ja Kroatiassa, mutta mikään niistä ei ollut vauhdikkuudessa ja jännityksen määrässä Padas-joen veroinen.

image

image

Mutta kannattiko ylittää itsensä? Tässä tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta hakiessani muistini tueksi tietoa tätä kirjoitusta varten, törmäsin kahteen pysäyttävään tietoon: samana syksynä kun minä ylitin Padas-joella itseni, siellä sai turisti turmansa koskenlaskussa. Ja noin puolta vuotta myöhemmin juna, jolla menimme koskenlaskun aloituspaikkaan, putosi kymmenen metrin pudotuksen samaiseen jokeen. Kaksi henkilöä menehtyi.

Näiden lisäksi luin Suuntana Maailma -blogista karmaisevan kokemuksen koskenlaskusta: Kuolemanpelkoa Costa Ricassa. Blogin Suville ja Kristianille suositeltiin III-IV -tason koskenlaskua, koska helpompitasoinen lasku olisi “liian tylsä ja helppo”. Valitettavasti turistialueilla tietämättömille lomailijoille saatetaan myydä jotain, mikä ei oikeasti vastaa heidän tasoaan tai kokemustaan: kuten minäkin Padas-joella, Suvi ja Kristian olivat täysin kokemattomia koskenlaskijoita, ja ikävä kyllä heille oli käydä todella huonosti.

Olen yhtä ikimuistoista kokemusta rikkaampi, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että extreme-lajit eivät ole riskiensä arvoisia, eikä todellakaan minun juttu. Olen aivan mielelläni arkajalka ja raukka pelkuri – ja voitan pelkoni ja ylitän itseni joillakin muilla saroilla.

Saatko sinä kiksejä extreme-lajeista? Milloin sinä olet ylittänyt itsesi?

Levoton reissusielu, tarinankertoja, hetkessä eläjä, maailmankansalainen, kulkuriluonne. Blogi matkoista, irtiotoista, seikkailuista ja siitä, kuinka moottoritie on aina niin pirun kuuma.
Krkan kansallispuisto Kroatiassa
Kööpenhaminan Hija de Sanchez - Tacokoju, josta Voguekin kirjoittaa
Levoton reissusielu, tarinankertoja, hetkessä eläjä, maailmankansalainen, kulkuriluonne. Blogi matkoista, irtiotoista, seikkailuista ja siitä, kuinka moottoritie on aina niin pirun kuuma.

38 kommenttia

  1. Kohteena maailma

    16.8.2015 at 13:46

    Itse tykkään kyllä kaikista extreme-lajien kokeilusta. Koskenlaskua on tullut muutaman kerran tehtyä ja se on kyllä juuri noin hienoa puuhaa kuin kuvissa. On hieno laittaa itsensä likoon fyysisesti samalla nauttia jostain hienosta asiasta. Tuo Sky swing näyttää aika hurjalta, varmasti mahtava kokemus!

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      16.8.2015 at 15:15

      Sellaisen kuvan olenkin saanut sinun postauksista, että extreme-lajit on sun juttu :) Mutta tuo Sky swing mahtava kokemus? Ei ainakaan mulle :D

      Reply
  2. lena

    14.8.2015 at 19:45

    Mielenkiintoisen kysymyksen heitit tuohon loppuun! Mitä mieltä olen extreme-lajeista? Hmm. Olen ollut aika hurjapää aiemmin, harrastin alamäkiurheilun niin pienestä kuin muistan ja mm. kumparelasku, big air ja halfpipe olivat lajeinani. Mitään ei käynyt muutamaa aivotärähdystä lukuunottamatta, mutta nykyään olen erittäin paljon enemmän varovaisempi. Joku sanoikin, että minulle on kehittynyt itsesuojeluvaisto, ja se on oikeastaan aika totta. Rakastin aiemmin huvipuistoja, viimeksi tuli huono olo. Sitä se vanheneminen taitaa teettää… :) Aika hurjalta kuulostaa tuo Uuden Seelannin laite, ymmärrän täysin että siellä pelotti. Ja onneksi kuinkaan ei käynyt tuossa koskenlaskussa. Vaikka todennäköisyys sille, että jotain käy on pieni, niin se on mahdollista kuten käytäntä valitettavasti osoitti :(

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      16.8.2015 at 15:13

      Vau, sä todellakin olet ollut aikamoinen hurjapää! Luettelit listan lajeja, joita en suostuisi koskaan kokeilemaan! Hehe, minä en tykännyt hurjimmista laitteista edes lapsena, saati sitten nyt :D Kiitos kommentista Leena!

      Reply
  3. Reetta

    13.8.2015 at 22:06

    Tulinpa itsekin juuri kesäkuussa laskeneeksi koskea ensimmäistä kertaa ikinä: kammoan kylmää ja syvää vettä, mutta pienestä jännityksestä huolimatta homma ei kuitenkaan tuntunut kovin pelottavalta (koski oli ilmeisesti keskitasoa hiukan töyssyisämpi, Kanadassa on vissiin joku oma luokitussysteemi…), joten sen kummempaa itsensä ylittämisen tunnetta ei tullut. Luulen, että sen suuntaiset kokemukset liittyvät minulla lähinnä esiintymiseen: ammattini puolesta on ollut todella jänniä tilanteita suuren yleisön edessä haastavaa kappaletta soittaessa, ja kun sellaisesta selviää pahemmin mokailematta, on kyllä todella itsensä voittanut olo! Mutta jos matkailuasioista puhutaan, 6120-metrisen vuoren kiipeäminen Intian Himalajalla Ladakhissa oli ehkä suurin fyysinen ponnistelu, mihin olen joutunut, ja siitä suoriutuminen tuntui hienolta! Hyppäämis- tai vedenalaisjuttuja en tule koskaan kokeilemaan. :)

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      16.8.2015 at 15:10

      Mulla on juuri työn alla teksti kiipeämisestä hieman päälle nelitonnisen vuoren huipulle – suoritus, minkä meinasin jättää kesken. Tuo 6120 metriä olisi minulle varmasti aivan liikaa ja mahdoton koettelemus! Joten nostan hattua sinulle :)

      Reply
  4. Virpi /Täynnä tie on tarinoita

    13.8.2015 at 21:35

    En ole sitten pätkän vertaa extreme juttujen ystävä. Minulta jäisi niin koskenlaskut kuin Benji-hypyt tekemättä. Ja muut voivat pitää ihan vapaasti pelkurina sen vuoksi, minä suuntaan energiani mieluusti mielekkääseen tekemiseen, josta nautin. :)

    Silti nostan hattua tälle sinun suoritukselle. Aivan varmasti upea tunne, kun huomaa tehneensä jotain mihin ei ensin uskonut pystyvänsä. :)

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      15.8.2015 at 23:22

      Mä en usko, että kukaan pitää pelkurina jos extreme-jutut ei kiinnosta. Mutta siis oikea asenne sinulla: ei pidäkään tehdä juttuja vasten omaa tahtoa ja vain sen vuoksi että ei olisi muiden silmissä arkajalka. Pitää tehdä just niitä asioita, mistä itse tykkää! :) Kiitos kommentista, Virpi :)

      Reply
  5. Meri / Syö Matkusta Rakasta

    13.8.2015 at 11:43

    Mä haluaisin kyllä päästä koskenlaskua harrastamaan! Tosin sitten johonkin ihan oikeasti aloittelijoiden koskeen. :D Ja tohon Sky Swingiinkin mut saisi aivan varmasti yllytettyä! :D Mä oon vähän sellaista keskikastia, että toisaalta pelkään kaikkea tollaista ja toisaalta sitten mut on tosi helppo yllyttää mukaan, että mikään pahin arkajalka en kuitenkaan ole. Hyvä postaus!

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      15.8.2015 at 10:24

      Siis kivaahan se koskenlasku on, jos se on… no, kivaa :D Kroatian Cetina-joella oli kiva laskea: vauhti oli sen verran rauhallinen, että ehti ihailla maisemia, mutta muutama ihan mukavan vauhdikas koski oli kuitenkin, ettei päässyt tylsistymään. Toisinaan toivoisin, että en olisi näin arkajalka, ja että osaisin nauttia hurjemmistakin jutuista… Eli ole onnellinen, että kuulut tuohon keskikastiin :) Kiitos Meri!

      Reply
  6. Lotta Watia | Unagidon

    13.8.2015 at 09:25

    Mä kokeilin koskenlaskua tänä kesänä Yhdysvalloissa ja se oli ihan huisia! En koe tuolloin ylittäneeni itseäni, sillä ei se silleen pelottavaa kuitenkaan ollut, lähinnä jännittävää. Mulle ehkä benjihyppy olisi sellainen, jossa kokisin ylittäneeni itseni. En mielelläni nimittäin siihen lähde. Tykkään kyllä kaikenlaisista hurjista huvipuistolaitteista yms. ja nyt tulevalla ensi talven Uuden-Seelannin reissulla tulee varmaan jotain hurjaa kokeiltua. :-)

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      15.8.2015 at 10:18

      Joo, Uusi-Seelanti on tunnettu kaikista hurjista jutuista, eli en ihmettele jos siellä joudut (pääset?) tekemään vaikka mitä kamalaa. Huvipuistolaitteet ei nekään ole mun juttu: meillä on vuosikortit Koopenhaminan Tivoliin, mutta olen vain kerran uskaltautunut vuoristorataan. Sellaiseen puiseen vanhaan, en uuteen ja kamalaan :)

      Reply
  7. Miika ♥ Gia | matkakuume.net

    13.8.2015 at 01:19

    Kiitos linkistä ja kiva kuulla että kommentti herätti ajattelunaihetta!

    Olen jatkuvassa itseni ylittämis-tilassa kun olen tuon puoliskon kanssa liikkeellä. Viimeeksi eilen olimme “valasjahdissa” täällä Fijillä: saaremme edustalla oltiin bongattin hetkeä aiemmin pari aikuista ryhävalasta ja lähdimme niitä tähyilemään siinä toivossa että pääsisimme snorklaamaan niiden kanssa. Olisinko vielä vuosi tai kaksi sitten edes harkinnut tällaista? No en todellakaan. :D Enkä ole varma olisinkin nytkään uskaltanut veteen asti.

    Lisäksi olen ollut vedessä paholaisrauskujen ja haiden kanssa. Tuota swingiä muuten harkitsin itsekin Kiiweissä, mutten yksin sitten tohtinut mennä. Lasta ei voinut jättää yksikseen odottelemaan vanhempia, joten jäi välistä. Ehkä ihan hyvä niin! =)

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      15.8.2015 at 10:13

      Apua, snorklaamaan ryhävalaiden kanssa? Nehän on aivan valtavia! Dominikaanisessa tasavallassa olin useaan kertaan oppaana valaiden bongausretkellä, mutta ei olisi tullut mieleenkään, että haluaisin lähteä snorklailemaan sinne sekaan, hui…
      Jos multa kysytään, niin et menettänyt mitään, vaikka jäikin swing välistä :D

      Reply
  8. Jenni / Globe Called Home

    12.8.2015 at 18:31

    Mä en kokenut, että mä erityisesti ylitin itseni esim. laskuvarjohypätessä. Mun ei kuitenkaan tarvinnut sitä varten tehdä muuta kuin nousta lentokoneeseen ja olla saamatta paniikkikohtausta, kun joku muu huolehti siitä, että varjo aukeaa ja maahan päästään.

    Mun itsensä ylittämiset on lähes aina olleet rankkoja urheilusuorituksia. Joka kerta, kun pääsen kapuamaan nelitonnisen vuoren huipulle, on vähän itsensäylitysfiilis. Mä kun en pidä itseäni niin urheilullisena ihmisenä, että mulla pitäisi olla mitään jakoa niiden vuorten huipulle fysiikan ja kokemuksen kautta, ja yleensä oonkin kavunnut niille lähinnä silkalla sisulla. Itseni oon ylittänyt, kun tulee fiilis, että “henkisesti heikompi olisi kääntynyt takaisin”.

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      15.8.2015 at 10:06

      Mulle jo se, että mä harkitsisin laskuvarjohyppyä aiheuttaisi paniikkikohtauksen :D Mun on itse asiassa tarkoitus jatkaa tätä sarjaa itsensä ylittämisestä tarinalla nelitonnisen vuoren huipulle kiipeämisestä! Sen olen tehnyt vain kerran, ja rankkaa oli minun kunnolla ja melkein keskeytin koko touhun.

      Reply
  9. Jenna / Journey Diary

    12.8.2015 at 12:55

    Näyttää ja kuulostaa hurjalta! En itekään oo extreme-lajeista kovin innostunut, en oo ikinä hypännyt edes bentsiä. Kaveri pyysi kerran, että jos lähtisin mukaan hyppäämään laskuvarjolla kun hän oli menossa… Yeah right :D Oon ennemmin elossa :p

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      15.8.2015 at 10:02

      Haha, minäkin oon ennemmin elossa, joten laskuvarjolla mua ei saisi kukaan hyppäämään!! :D

      Reply
  10. Arna / Cocoa etsimässä -matkablogi

    12.8.2015 at 09:22

    En ole extreme-lajien ystävä minäkään, ja todennäköisesti olisi multa jäänyt koski laskematta :). Yllytettynä saatan kyllä lähteä hurjahkoihinkin juttuihin mukaan, mutta riskejä en ota. Esim. benji-hyppyyn mut sais todennäköisesti yllytettyä (vaikka varsinaista kiinnostusta ei kyllä ole), koska niin hurjaksi menoksi siinä on kuitenkin häviävän pieni tapaturmariski. Itsensä ylittämisen tunteesta kyllä tykkään, ja niitä tunteita matkustaminen kyllä toisinaan tarjoaa. Pyrin nykyään heittäytymään epämukavilta tuntuviin asioihin, koska se on mielestäni paras tapa oppia ja saada uusia oivalluksia, ehkä oppia itsestäänkin.

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      15.8.2015 at 10:01

      Kyllä mullakin kävi jänistäminen hetkellisesti mielessä, kun alkuohjeistuksessa kerrottiin mitä sitten KUN vene kaatuu ja ollaan veden varassa. Kavereita ei tämä haitannut, enkä minäkään sitten enää kehdannut vetäytyä hommasta. Onneksi vene ei kuitenkaan kaatunut, se olisi saattanut olla mulle aivan liikaa! Tietenkin on hyvä koetella omia rajoja, mutta varsinaisesta pelkäämisestä en tykkää! Kiitos kommentista, Arna! :)

      Reply
  11. Reason for a Season

    11.8.2015 at 22:10

    Olen vain kerran melonut koskessa ja se taisi olla aika paljon leppoisampi kuin tuo sinun kokemasi. Silti olin peloissani ja meinasin tipahtaa. Minua ei saisi mistään hinnasta tuon tasoiseen koskeen. Tuo Suvin ja Kristianin kertomus oli myös aika riipaiseva. Kyllä ihmisille pitäisi kertoa faktat hiukan tarkemmin etukäteen. Taidan olla siis kaikenkaikkiaan aika nössö, hurjimmat extremejutut eivät mitenkään vedä puoleensa :P.

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      15.8.2015 at 09:58

      Olen samaa mieltä, että faktat pitäisi kertoa pikkaisen paremmin, ja osata myydä oikea retki oikealle ihmiselle. Jos myyjä itse tykkää hurjemmista koskista, ei se tarkoita että asiakas tykkää. Meiltä ei Borneolla taidettu kysyä yhtään mitään aikaisemmasta kokemuksesta, vaan meille myytiin just sitä, mitä haluttiin ostaa (tietämättä asiasta mitään).

      Reply
  12. Tiia/reisereise

    11.8.2015 at 17:02

    Olet kirjoittanut mukavan monipuolisesti aiheesta. Itse haluaisin joskus koittaa koskenlaskua, Yksi suosikkielokuvani on Villi joki, josta haave on lähtenyt. Nyt kun luin elokuvasta tarkemmin, niin ainakin Wikipedian mukaan Meryl Streep meinasi hukkua kuvauksissa. Eli pitää todellakin katsoa millaiseen koskeen menee ensimmäistä kertaa (luin myös linkkaamasi postauksen, huhhuh sentään).

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      15.8.2015 at 09:53

      Kiitos, Tiia! Oijoi, en tiennytkään, että Meryl Streep on melkein hukkunut tuon leffan kuvauksissa. Todellakin kannattaa tutustua koskeen etukäteen, että onko se varmasti juuri sinun taidoille tarkoitettu. Koskenlasku on kivaa, mutta vain silloin kun ei tarvitse pelätä!

      Reply
  13. Anne | Metallia Matkassa

    10.8.2015 at 17:18

    Viime viikolla käytiin Oulangan kansallispuistossa ja ihastelin kovasti siellä virtaavaa jokea ja koskia; tuonne olisi kiva mennä kokeilemaan koskenlaskua. Eivät näyttäneet ihan liian hurjilta vaan sopivat varmasti aloittelijoillekin.

    En ole mikään extreme-hullu, pelkään korkeita paikkoja tosi paljon (jos ei ole kaidetta tai köytetty mihinkään kiinni), mutta olen hypännyt laskuvarjolla (tandem-hyppy). En oikein tiennyt mitä odottaa, eikä edes jännittänyt, mutta hypätessä sisuskalut kyllä kääntyivät ympäri ja pelkäsin kuolevani. Lopulta kun sain kerättyä itseni kasaan, vapaapudotus olikin jo ohi. Höh :) Pelkään myös syvää vettä, joten esim. uiminen/snorklaaminen syvässä merivedessä Thaimaassa on ollut joka kerta itseni ylittämistä.

    En oikein muista mitään, milloin olisin oikeasti kunnolla ylittänyt itseni. Tietysti pieniä itsensä ylittämisiä tapahtuu joka päivä; joskus kyse voi olla niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin että nousee sohvalta ylös, laittaa lenkkarit jakaan ja lähtee pihalle :D Askel kerrallaan, kohti suurempia saavutuksia!

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      13.8.2015 at 08:02

      Rauhallisemmat joet olisi mullekin täydellisiä koskenlaskupaikkoja: hieman pientä jännitystä välillä, mutta niin että ehtisi ihastella maisemiakin. Kroatiassa oli juuri tuollainen joki, mikä sopikin loistavasti kun maisemat oli niin kauniita.
      Laskuvarjohyppyä en kyllä suostuisi tekemään, vaikka uskon, että jälkeen päin olisi huima fiilis. Tuo kuvastaa minunkin elämää, että joskus itsensä ylittäminen voi olla vain se, että pääsee sohvalta ylös ja pihalle :D Kiitos kommentista, Anne!

      Reply
  14. Heidi

    10.8.2015 at 13:02

    Minä en ole yhtään extreme-tyyppiä enkä usko, että koskenlaskuunkaan lähtisin… tai eihän sitä koskaan tiedä. Minulle oli jo so juttu, kun keväällä ahtaanpaikankammoisena nousin keikkuvalla gondolihissillä Alpeilla melkein 4000 metrin korkeuteen. Mutta maisemat oli niin huikeat että kyllä kannatti! Maisemien takia olenkin valmis tekemään jotain pientä extremeäkin, mutta en usko, että mitään mielihyvää voisin saada esim. benji-hypystä. Mutta itsensä ylittäminen on aina hyvä juttu! Siitä saa valtavasti energiaa!

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      11.8.2015 at 11:00

      Totta, itsensä ylittäminen on hyvä juttu! Ja sinunkin tarinasi on siitä hyvä esimerkki: teit jotain, mikä ei ollut miellyttävää, mutta se oli kuitenkin sen arvoista :) Mä olin toissatalvena Dominikaanisessa tasavallassa oppaana, ja jouduin retkellä joka viikko menemään cable carilla vuoren päälle ja takaisin alas. Matka ei ollut pitkä (n. 10 min suuntaansa), mutta hissikoppi oli pieni ja se pistettiin aina niin täyteen porukkaa että jouduimme seisomaan lähes kiinni toisissamme. Joskus jäimme vuoren päälle jumiin kun hissiin tuli jokin vika, ja kerran jopa jäätiin roikkumaan keskelle rinnettä joksikin aikaa kunnes vika saatiin korjattua. En oikein nauttinut retken vuoriosuudesta :D

      Reply
  15. Annika | Travelloverblogi

    10.8.2015 at 09:05

    En ikinä olisi mennyt Sky Swingiin, jota kuvailit. En koskaan. Sama juttu kosken kanssa. Olen niin huono uimari, että ko pelkästään siksi kammoan suurinta osaa vesilajeista. Tänä kesänä ajoin Borneolla ziplinella, ja siinä oli tälle lällärille kylliksi. Tai niin luulin. Réunionilla kokeilin liitovarjoa (alas 800 metriseltä vuorelta, tandemina toki) – ja se oli niin siistiä, että on päästävä uudelleen äkkiä, nyt, heti. Arkajalkakin saattaa kummasti villiintyä. :)

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      11.8.2015 at 10:34

      Ei tuo liitovarjoilu kuulosta yhtään lälläriltä!! :o Ei minua vaan saisi tuollaista tekemään, hui… Ziplineä olen kokeillut kerran, ja se oikeastaan riitti vaikka mahdollisuuksia olisi ollut sen jälkeenkin. En muista pelänneeni silloin, mutta jostain syystä musta tuntuu, että jos tekisin sen uudestaan pelkäisin varmasti :D

      Reply
  16. Ansku BCN

    9.8.2015 at 20:00

    Toinen lälläri täällä moi :)! Minä en erityisesti nauti pelottavista paikoista ja jotenkin tämä on vahvistunut iän karttuessa, mutta toisaalta olen yllytyshullu ja minut on helppo houkutella erilaisiin juttuihin. Olen myös utelias eli aika hankaliin paikkoihin on tullut itsensä tungettua, että on päässyt vaikka näkemään jonkin hienon maiseman. Benjihypyn tyyppisiin extreme-juttuihin minulla ei ole mielenkiintoa, mutta aika ennakkoluulottomasti kokeilen uusia, omia rajojani testaavia juttuja!

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      11.8.2015 at 10:31

      Mä en edes ole yllytyshullu, oon liian jääräpäinen että kukaan saisi minua edes yllyttämällä tekemään mitään, mitä en oikeasti halua :D Omia rajoja on toki hyvä kokeilla, ja ehkä minunkin pitäisi alkaa niitä taas vähän testailemaan, kun en ole tainnut tehdä mitään tavallisesta poikkeavaa vuosiin… Kiitos kommentista Ansku!

      Reply
  17. Pirkko / Meriharakka

    9.8.2015 at 19:53

    Koskenlaskuun “oli pakko” osallistua jollain työmatkalla Kuusamon Kitkajoella. Samaisella reissulla taisi olla alkudrinkkinä kuollut muikku viinassa – sekin meni kyllä melkein extremeksi.
    Pariisin Disney-puiston korkkiruuvivuoristorata (Space Mountain) meni silmät tiukasti kiinni.
    Eli en ole extreme-tyyppi oikein minäkään, mutta joskus on erityisesti tuota mainitsemaasi “peer pressurea”.
    Purjehdusvuosilta löytyisi myös muutama extremetilanne, niitä hakematta, mutta kaikesta on toistaiseksi selvitty!

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      11.8.2015 at 10:24

      Oi kamala, kuollut muikku olisi jäänyt minulla väliin! Vuoristoradat sun muut ei ole minunkaan juttu, vaikkakin Tivolin vuoristorataan minut pakotettiin (siis sellaiseen vanhaan, mikä tuskin vetää kauheudessaan vertoja millekään Space Mountainille). Voin vain kuvitella, millaisiin tilanteisiin purjehtiessa voi joutua!

      Reply
      • sarrrri

        14.8.2015 at 20:19

        Ei kannata ainakaan mennä kaupan kalatiskille, jos nimenomaan KUOLLEET kalat ovat extremeä! ;D

        Mua eivät varsinaiset extreme-lajit oikeastaan juuri kiinnosta (esim. laskuvarjohypyt tai free solo kiipeily), mutta kevyemmät kuten juuri koskenlasku tai “tavallinen” kalliokiipeily ovat kyllä kivoja ja niistä tykkään. :)

        Reply
        • Terhi / Muru Mou

          16.8.2015 at 12:12

          Hahahaa, ehkä se olisi ollut huomattavasti kamalampaa, jos kala olisi ollut elossa :D
          Olen jostain syystä ajatellut, että matkabloggaajat ovat varmasti suurimmaksi osaksi extreme-lajeista innostuvaa porukkaa ja minä olen joukossa outo lintu pelkoineni, mutta yllättävän moni on tunnustanut karttavansa kauheimpia juttuja!

          Reply
  18. Henna /suurin onni

    7.8.2015 at 16:01

    Ensimmäinen koskenlaskukokemukseni oli Ugandan Jinjassa, jossa suurin osa koskista oli III-IV -tason koskia, mutta yksi reitille osunut oli tasoa V. Retkeä mainostettiinkin V-tason koskenlaskuna. Tämä ei ollut mitenkään poikkeuksellista ensikertalaiselle siellä, vaan käytännössä suurin osa turisteista valitsi tämän vaihtoehdon ja pelkkiä III-tason koskia mainostettiin rauhallisempaa menoa kaipaaville sopivana vaihtoehtona. Hurjan hauskaa meillä oli ja kaikki sujui erinomaisesti, vaikka kipattiinkin tietysti tuossa viimeisessä V-luokan koskessa, ja itse jouduin aikamoiseen linkoon. Jälkikäteen on kyllä vähän hirvittänyt, vaikka ei sitä siinä menossa tullut niin ajatelleeksi. Meillä oli vielä veneessä kaksi henkilöä, jotka eivät osanneet uida. Kyllähän liivit pitävät pinnalla, mutta jos ei ole veteen tottunut, niin paniikki nousee helposti, jos joutuu kosken höykyteltäväksi. Tämä ei tosin ollut firman moka, sillä kyseiset henkilöt myönsivät uimataidottomuutensa vasta, kun käytännössä oltiin jo menossa. Turvajärjestelyt vaikuttivat olevan kunnossa, oli niitä hännystelijöitä pikkukajakeilla jne, mutta kyllä tuo vitosluokka taitaa olla aika kova… Seuraavalla kerralla ehkä sitten kolmosta ja nelosta vain :D

    Tämä teksti herätti miettimään, että mikä olisi itsensä ylittämistä minulle – minä kun satun kovasti nauttimaan noista extremelajikokemuksista ja haen niitä mielelläni. Ensin tuli mieleen, että ehkä joku koko päivän kestävä museokierros, mutta hylkäsin tämän, sillä jotenkin miellän tuon itsensä ylittämisen/voittamisen käsitteen sellaiseksi, että tekemisen pitää jännittää/pelottaa, mutta silti haluaa sitä haluaa tehdä. Sitten mieleen tuli pitkät vaellukset, joista kyllä nautin, mutta jotka eivät ehkä kuitenkaan ole sitä ominta omaa. Ja lopulta päädyin siihen, että omalla kohdalla ehdoton itseni ylittäminen olisi yksin matkustaminen – tätä vielä odotetaan tapahtuvaksi :)

    Reply
    • Terhi / Muru Mou

      10.8.2015 at 07:05

      Kiitos kommentista! Kun oon lukenut netistä selitykset noille tasoille, niin oon saanut käsityksen, että aloittelijoita ei pitäis missään nimessä laittaa IV-V -tason jokiin. Mutta sitä myydään, mitä turistit ostaa. Ja kuten tässä jutussa kerroinkin, että seuraavat koskenlaskukokemukset eivät ole olleet niin vauhdikkaita – eikä myöskään niin hauskoja – koska on ollut paljon rauhallisempi joki. Balilla ei päästy edes itse melomaan, se oli vain kyydissä istumista ja maisemista nauttimista, eikä koskenlaskua vaikka se sillä nimellä myytiinkin. Borneolla meidän vene ei onneksi(!) kipannut, vaikka alkuohjeistuksessa sanottiinkin, että niin tulee todennäköisesti käymään. Onneks sulle ei käynyt kuinkaan, vaikka aika hurjalta kyllä kuulostaa sinunkin tarina.
      Suosittelen kokeilemaan yksin matkustamista! :)

      Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Instagram: @vagabondablog