Karlštejn-linna sijaitsee samannimisessä kylässä noin 30 kilometriä Prahasta lounaaseen, ja on yksi Tšekin tunnetuimpia ja vierailluimpia linnoja. Vuonna 1348 perustettua linnaa ympäröivässä kansallismetsässä on muutamia patikointireittejä, joten linnavierailuun on helppo yhdistää tsekkiläisessä metsässä samoilu.
Karlštejniin pääsee Prahan päärautatieasemalta useita kertoja päivässä ja vilkkaimpina aikoina jopa pari kertaa tunnissa. Me kuitenkin menimme kylään autolla, ja heti Karlštejniin saavuttua ei voi olla huomaamatta suurta parkkipaikkaa, johon voi jättää autonsa päiväksi sadan korunan (n. 4 €) maksua vastaan.
Sekä juna-asemalta että parkkipaikalta ylös linnalle kävely käy tehokkaasta alkulämmittelystä ennen varsinaista patikointia, ja vaikka mäki ei missään nimessä ole jyrkin näkemäni, alkoi elokuisena hellepäivänä askel painaa ja vauhti hidastua jo puolessa välissä mäkeä.
Jos linnalle kävely ei nappaa, on sinne mahdollistaa ottaa hevoskärrykyyti. Karlštejnin kylän pitäisi olla täysin autoton, ja pyöräilijöitäkin pyydetään hyppäämään satulasta kylään saapuessa, mutta kyllä kylän harvoilla kaduilla silti näkyi autoja huristelevan. Siitäkin huolimatta Karlštejn on viihtyisä pikkukylä, jossa kylläkin linnan suosio näkyy turistrikrääsäkauppoina ja ylihinnoiteltuina ravintoloina.
Karlštejn on keisari Kaarle IV:n rakennuttama goottilainen linna, jonne sisätiloihin päästäkseen joutuu maksamaan 330 korunaa (n. 13 €) maksavan opastetun kierroksen. Me emme kierrokselle osallistuneet, mutta kävimme kaivotornissa, jonne pääsee maksutta.
Tämä riitti meille linnasta, ja oli aika aloittaa suunnittelemamme patikka kohti Svaty Ja Pod Skalouta. Tämä reitti on yhteen suuntaan 8,5 kilometriä ja merkitty metsään punaisin merkein. Aivan kuten Böömin Sveitsissä patikointia aloittaessamme, olimme nytkin hieman eksyksissä reitin lähtöpaikasta. Tai jos olisimme vain seuranneet punaisia merkkejä netistä löytämämme hieman epäselvän reittiohjeen sijaan, olisimme tuskin kävelleet paria kilometriä vikaan.
Kun olimme kävelleet tunnin ylös ja alas Karlštejnin mäkiä paahtavassa auringonpaisteessa, tajusimme vihdoin patikkareitin alkavan aivan linnan vierestä. Tunsin jo tässä vaiheessa uupumuksen vaanivan aivan nurkan takana, mutta päätimme kävellä polkua edes parisen kilometriä kun sinne saakka olimme tulleet.
Reitin ensimmäiset kilometrit olivat kuitenkin maisemiltaan aika tylsiä: pelkkää metsän reunustamaa polkua ja toisinaan puiden takaa pilkistävää peltomaisemaa, mihin kyllästyi jo ensimmäisen kilometrin jälkeen. Kun kolmen kilometrin jälkeen saavuimme levähdyspaikalle, mietimme takaisin kääntymistä. Mutta kävelläkö kolme kilometriä samaa tylsää reittiä takaisin, vai 5,5 kilometriä kenties jännittävämpien maisemien läpi? Kun nettiohjeen mukaan maisemien tulisi tästä vain parantua ja luvassa olisi jopa vesiputouksia, päätimme kävellä reitin loppuun.
Ja tästä reitti tosiaankin parani! Tylsän soratien sijaan pääsimme kiipeilemään ylös ja alas jyrkkää ja kivikkoista polkua, jonka varrelle kallioon oli paikoin jopa kiinnitetty puomeja ja rautaketju patikoijan avuksi ja turvaksi. Vesiputouksia emme kuitenkaan nähneet – liekö elokuu siihen liian kuiva ajankohta.
Tämän jälkeen maisema kuitenkin taas tasoittui ja palasi yksitoikkoisemmaksi. Alueen metsänhoito on lopetettu ja sen seurauksena metsä on muuttumassa aarniometsäksi. Tämän vuoksi reitin varrella näkyy joitakin pystyyn kuolleita puita, mutta metsän ekosysteemi on infotaulun mukaan aikaisempaa vilkkaampi.
Tässä vaiheessa aloin olla jo todella uupunut: helle, kenties pienoinen nestehukka, ennen reitille pääsyä kävellyt turhat kilometrit ja edeltävinä päivinä pitkin Prahaa talsitut kymmenet kilometrit painoivat jaloissa ja tekivät olon voimattomaksi. Eväinä olleet banaanit ja pähkinät eivät paljoa auttaneet, vaan aloin odottaa perille pääsyä.
Vihdoin tulimme maantielle ja opaskyltin mukaan punaisen reitin loppupisteelle Svaty Ja Pod Skalouhun olisi vielä pari kilometriä. En uskonut hetkeäkään, että olisimme kävelleet metsässä vain 6,5 kilometriä, sillä matka tuntui vähintäänkin kymmeneltä kilometriltä. Jalkoihin sattui ja olin niin poikki, että kaksi kilometriä tuntui liian pitkältä matkalta: en pystyisi siihen.
Toiseen suuntaan osoitti kyltti Bubovicen kylään, jonne matkaa olisi vain kilometri. Thomas katsoi kartasta, ja kylä näytti alkuperäistä määränpäätämme isommalta paikalta. Joten siellä olisi myös todennäköisemmin ravintola, josta voisimme saada taksin takaisin Karlštejniin ja autollemme, eikö?
Lähdimme siis laahustamaan autotien laitaa pitkin Buboviceen. Nyt ei enää ollut metsää suojanamme, vaan aurinko paistoi kuumana suoraan kohti. Matka tuntui kilometriä pidemmältä, ja kävellessämme heinäpaaleilla täplitettyjen peltojen ohi minulla ei ollut enää energiaa edes ihailla maisemia, vaan halusin mitä pikimmiten varjoon istumaan.
Kun saavuimme kylään, emme nähneet muuta kuin asuintaloja. Ei ravintolaa, ei takseja, ei edes ihmisiä. Kävelimme vielä kenties toisen kilometrin, ennen kuin tulimme bussipysäkille. Aikatauluista näin, että Bubovicestä ei kulkisi Karlstejniin busseja, ainoa meillä ollut taksinumero oli Prahaan, josta ei suostuttu tulemaan hakemaan meitä ja lyhyin matka takaisin Karlstejniin oli samaa reittiä takaisin – jota emme kumpikaan pystyisi enää kävelemään.
Mitäs hittoa nyt?
Sitten, vain noin viiden minuutin pähkäilyn jälkeen, pysäkille kaartoi bussi. Kuljettaja sanoi ajavansa Zadni Trebaniin, josta pikaisella kartan vilkaisulla olisi vain muutama kilometri Karlstejniin. Ja onpa siellä juna-asemakin, joten voisimme päästä lähtöpisteeseen junalla! Loistavaa.
Joo, olisihan se ollut loistavaa, jos bussi todellakin olisi kulkenut kylään saakka, mutta päätepysäkki olikin jossain kylän laitamilla, josta oli juna-asemalle edelleen useampi kilometri matkaa. Bussipysäkin vieressä oli sentään ravintola, jonka terassin tuoleille nämä kaksi nuutunutta patikoijaa rojahti istumaan. Kivennäisvesi ei ole koskaan maistunut niin hyvältä, kuin se silloin maistui.
Täältä me vihdoin saimme tilattua taksin takaisin autolle. Minun oli ollut tarkoitus ajaa takaisin Prahaan, mutta Thomaksen mukaan näytin niin väsyneeltä, että se olisi ollut turvallisuusriski. Ja oikeassahan hän olikin: tämä vain reilun kymmenen kilometrin pituinen patikointireissu oli imenyt minusta mehut niin tehokkaasti, että loppupäivänä en jaksaisi tehdä yhtään mitään – enkä kävellä paria metriä pidempiä pätkiä.
Tämä oli aivan kamala reissu, enkä hetkeen haaveile patikoimisesta. Karlštejn ja linna olisivat itsessään riittäneet päiväretkikohteeksi, ainakin kun ottaa huomioon kuinka epäonninen päivän patikointiosuus oli. Meillä näköjään nämä reissut eivät onnistu ilman pieniä vastoinkäymisiä ja ylimääräisiä kilometrejä.
Myöhemmin minulle selvisi, että Svaty Jan Pod Skalou on itse asiassa luostari, eikä kylä niin kuin olimme kuvitelleet. Luostarin vieressä on ravintola, josta voi tilata taksin takaisin Karlštejnin kylään – siis jos ei halua kävellä takaisin. En suosittele menemään Buboviceen, se nimittäin oli virhe.
Loppu hyvin, kaikki hyvin – mutta nyt pidän patikoinnista pienen tauon. Seuraavan kerran valitsen reitin, joka päättyy lähtöpisteeseen, eikä keskelle ei mitään. Ja päiväkin voisi olla viileämpi kuin tällainen lähes kolmenkymmenen lämpöasteen hellepäivä.
Mutta tulipahan tehtyä.
8 comments
Kuulostaa tuskaiselta vaellukselta, mutta olettepa silti kokemusta rikkaampia! Me lähdettiin viime kesänä vaeltamaan yhdelle vuorelle Puolan ja Slovakian rajalla. Jotenkin onnistuttiin missaamaan oikea reitti heti alkumetreillä, ja käveltiin sellaista metsäkoneiden tekemää mutaista polkua. Alkuun reitti vaikutti ihan oikealta ja puissa oli punaisia merkkejä vaellusreitin värin mukaisesti, mutta jossain vaiheessa polku loppui kokonaan. Tuntui ihan mahdottomalta löytää oikeaan paikkaan, vaikka meillä oli vaelluskarttakin mukana. Siinä sompaillessa meni varmaan kolme tuntia ja turhautti niin paljon, että melkein lähdettiin jo kotiin :D lopulta löydettiin oikea reitti kuin ihmeen kaupalla (kun oltiin kiivetty pystysuoraa mäenrinnettä ja nähtiin yhtäkkiä ylhäällä ihmisiä), ja jaksettiin lopulta kiivetä vielä lähes 2 kilometrin korkeuteen vuoren huipulle. Aikamoinen päivä mutta lopulta oltiin kyllä tyytyväisiä :)
No huh huh, on ollut aikamoinen reissu! Lohduttavaa kuulla, että tätä tapahtuu muillekin, eikä me olla ainoita sählääjiä :D Nyt kun olen muutaman viikon yksin reissussa pitkin Itä-Eurooppaa, tekisi mieli käydä tekemässä joku patikointireissu. Mutta näiden kokemusten jälkeen en kyllä yksin uskalla, mä en varmaan koskaan löytäisi takaisin :D
Voi ei, helteessä patikointi ei todellakaan ole herkkua, varsinkaan jos maisemat eivät edes ole sen arvoiset. Meidän päivävaellus Mallorcalla meni myös paahtavissa merkeissä eikä maisematkaan kovin kummoiset olleet. Lehmäparven keskeltä kävely oli reitin jännittävin osuus :)
Joo, kyllä sitä toivoo saavansa edes upeita maisemia kiitokseksi kun lähtee helteellä patikoimaan :) Lehmälauman läpi kulkeminen kuulostaa kuumottavalta. Mä onnistuin Gili Menon saarella pelästyttämään lehmät kameran laukaisimen äänellä, ja en tosiaankaan olisi halunnut olla niiden seassa kun ne lähti juoksemaan karkuun yhtenä laumana!
Kuulostaa todella väsyttävältä retkeltä. Kuumuus vie todella tehokkaasti voimat!
Siis minä joutuisin varmaan juuri samanlaisiin ongelmiin! Kun väsymys alkaa painaa, ei päätöksen teko aina toimi. Olisin varmasti muuttanut suunnitelmaa lennosta ja päätynyt ihan vääränlaiseen kylään. Ja onnistuisin varmasti seuraamaan vääriä merkintöjä ja pyörisin ympäriinsä.
No, onneksi lopulta pääsitte takaisin. :)
Haha, kuulostaa just siltä, mitä minäkin voisin väsyneenä tehdä! Monestikohan olen vastaavanlaisessa tilanteessa esimerkiksi kaupunkilomalla halunnut vain hypätä jonkun bussin kyytiin tietämättä minne se menee. Ihan vain siksi, kun olen ollut väsynyt odottamaan oikeaa bussia ja halunnut vain jatkaa matkaa äkkiä. Onneksi tuollaisissa tilanteissa on ollut matkakumppani rauhoittelemassa :D
Pitihän tällainen “klikkiotsikko” klikata auki ja katsoa, että mikä tuo kamala oli … ahaa, siis rohkeasti eteenpäin tuntemattomalla reitillä parempien maisemien toivossa :-) Tosin jossain kuvassa nuo kiviportaatkin näyttävät kyllä aika “kamalilta” minun silmääni ainakin. Varmaan tuollaisella viitseliäisyydellä mitä teillä näyttää olevan näkisi enemmän kuin varovaisella ja laiskalla arvioinnilla, että jos en tiedä minne tämä polku menee ja miten pitkä se on ja miten sieltä pääsee takaisin, niin en lähde …
Ihan vastaavia tilanteita ei olekaan sitten tullut vastaan. Madeiralla kyllä jonkin levadan päässä päädyimme lojumaan aika kauan bussipysäkillä, kun busseja kulki tosi harvakseltaan ennen kuin pääsimme takaisin kaupunkiin.
Klikkiotsikko? Haha, en tätä kyllä sellaiseksi tarkoittanut! Jos useiden kilometrien ylimääräinen harhailu helteessä, totaalinen uupuminen ja epätietous kuinka päästä takaisin on minusta kamalaa, niin kai sitä sellaiseksi voin myös sanoa ;)
Tuo bussin odottaminen patikoinnin päätteeksi on aika turhauttavaa, joten hyvä vinkki että levadoillekin lähtiessä kannattaa tarkistaa bussiaikataulut!