Ihan ensimmäiseksi pakko tarkentaa: vaikka minun mielestäni meillä todellakin on kahdeksan kissaa, ei kaikki välttämättä ole aivan samaa mieltä kanssani. Kissamme ovat nimittäin ulkokissoja, ja niitä voisi jopa kutsua negatiivisen sävyn sisältävällä sanalla kulkukissa, sillä me emme ole niitä varsinaisesti hankkineet. Olemme kuitenkin tehneet kissojen olon niin mukavaksi, että ne ovat päättäneet jäädä pieneen kreetalaiseen kotikyläämme – ja me olemme päättäneet pitää niistä yhtä hyvää huolta kuin ne olisi omiamme.
Tässä tarina, kuinka meille – tai siis kyläämme – päätyi asumaan kahdeksan kissaa. Ja kuinka ne pikku hiljaa varastivat meidän sydämet, vaikka emme niin suunnitelleetkaan.
Kaikki alkoi eräänä sateisena kesäyönä…
Elokuussa 2018 saimme poikkeuksellisesti kokea rankkasateisen yön, yleensä kun Kreetan kesät ovat sekä kuumia että kuivia. Seuraavana päivänä kotoa lähtiessämme huomasimme kyläämme ilmestyneen pikkuisen oranssin kissanpennun. Kissoja ja myös kissanpentuja oli kylässämme käväissyt aikaisemminkin, joten emme kiinnittäneet pieneen karvapalloon sen enempää huomiota. Taisimme vain hymyillen todeta, että onpas söpö, ja jatkoimme matkaamme kauppaan tai kaupungille tai minne lie.
Emme olleet kissaihmisiä, ja minä pahan allergiani vuoksi en edes ollut eläinihminen: olin aina vältellyt eläimiä niiden aiheuttaman tukalan olon vuoksi, joten pieni kissanpentu ei aiheuttanut meissä alkuun sen suurempaa ihastumista.
Seuraavien päivien aikana tajusimme, että aikaisemmista kissanpennuista poiketen tällä pikkuisella ei ollutkaan emoa mukanaan. Vanhempi, kenties jo täysikasvuinen, harmaa kissa oli myös tullut sateen aikaan, mutta tämä ei selvästikään ollut pennun emo.
Naapuritalossa asuva Anna-mummo oli ottanut pennun hoiviinsa, ruokki ja silitteli sitä, ja jopa lauloi sille. Harmaata kissaa Anna yritti huiskia pois ja arka kissa luikkikin aina kauemmas, mutta palasi taas kohta nälän tuomana.
Nero & Fifi
Vähitellen totuimme kissojen läsnäoloon. Annoimme ohikulkiessamme pennulle rapsutuksia ja saatoimme leikkiä sen kanssa tovin, mutta harmaa kissa piti etäisyyttä.
Anna-mummo oli nimennyt pennun sopivasti Neroksi – nero kun tarkoittaa vettä kreikaksi, ja veden tuoma se olikin. Oli hellyyttävää nähdä, kuinka kiintynyt Anna oli pieneen Neroon – ja Nero Annaan.
Marraskuussa Anna lähti tapansa mukaan talveksi Ateenaan, jättäen Neron hoitovastuun meille. Lähtiessään hän antoi meille säkillisen kissanruokaa ja käskyn antaa sitä vain Nerolle. Edes kolmessa kuukaudessa Neron vanavedessä tullut harmaa kissa ei ollut saanut paikkaa Annan sydämessä, mutta sitkeänä sissinä se oli siitä huolimatta päättänyt jäädä kyläämme, elämään Neron varjossa.
Anna-mummon lähdettyä Nero takertui meihin, kärsien selvästi eroahdistuksesta. Noin kuuden kuukauden ikäinen pentu juoksi heti luoksemme kun avasimme ulko-oven, pyöri tauotta jaloissamme, halusi syliin, itki kettiön ikkunan takana. Nero oli etenkin Thomaksen perään ja toisinaan se ajoi meidät raivon partaalle, sillä emme voineet tehdä mitään ilman, että kissa olisi seurannut meitä. Mutta samalla se alkoi varastaa sydämiäme pieni palanen kerrallaan…
Harmaa kissa alkoi pikku hiljaa tottua meihin, eikä juossut enää karkuun. Nimesin kissan kaunista tarkoittavalla sanalla Omorfi, mutta Thomaksen mielestä nimi oli liian pitkä. Nimi lyheni, ja harmaasta naaraskissasta tuli Fifi.
Kun olimme ulkona paistattelemassa päivää tai istumassa iltaa, oli Fifi aina jossain lähistöllä. Vähän kerrassaan se siirtyi lähemmäksi, kunnes jossain vaiheessa tuli pöydän alle tai jalkoihimme makaamaan. Muistan edelleen sen hetken, kun se antoi minun ensimmäistä kertaa silittää itseään. Jossain vaiheessa Fifi alkoi tulla aina autolle vastaan, kun saavuimme kotiin – ja sitä se tekee edelleen.
Tammikuussa Thomas lähti pariksi kuukaudeksi reissuun ja sillä välin Neron eroahdistus katosi, ja poika alkoi olla huomattavasti itsenäisempi.
Lopputalvesta huomasimme Fifin olevan tiineenä, ja vasta sitten tajusimme, että meidän olisi pitänyt leikkauttaa kissat jo aikaa sitten. Olimme puhuneet asiasta jossain vaiheessa, mutta jättäneet sen hamaan tulevaisuuteen ymmärtämättä asian tärkeyttä.
Emmehän me tienneet kissoista yhtään mitään ennen näitä kahta! Ja vastuu näistäkin hiipi niin hiljaa, että emme edes tajunneet, että meidän tosiaan pitäisi tehdä kissojen eteen muutakin kuin vain antaa ruokaa ja vettä ja pari vilteillä pehmustettua pahvilaatikkoa pesäksi.
Jossain vaiheessa Fifi katosi pariksi päväksi. Synnyttämään, ymmärsimme. Sitten hän palasi syömään ja katosi taas. Seuraavalla kerralla päivää tai paria myöhemmin hän ei enää lähtenytkään pois, ja joku tovi myöhemmin tajusimme pentujen menehtyneen.
Näihin aikoihin veimme Neron läheiselle eläinlääkärille leikattavaksi ja kysyimme samalla myös Fifistä. Hän suositteli odottamaan hetken, ehkä pennut ovatkin jossain piilossa. No, siinä odotellessamme Fifi tuli jälleen raskaaksi. Kesäkuussa 2019 kylämme kissaluku nousi kahdesta seitsemään.
Viisi suloista kissanpentua
Fifi synnytti viiden kissan pentueen kattoterassillamme, aurinkopaanelin takana piilossa. Paria päivää myöhemmin se siirsi pennut parempaan piiloon, ja todennäköisesti vaihteli pesäpaikkaa säännöllisesti jatkossakin. Muutaman kerran Nero toi yhden pennuista ovemme taakse, kuin ylpeänä näyttääkseen pentuaan. Vaikka eiväthän ne hänen edes olleet.
Nero ei tajunnut, että hänen tekonsa aiheutti meissä valtavan paniikin: mitä ihmettä me nyt teemme, kun terassillamme on viikon, parin ikäinen kiljuva kissanpentu? Mutta joka kerta Fifi riensi paikalle vain minuutin tai pari myöhemmin, nappasi säälittävän pienen pennun suullaan niskanahasta ja vei sen senhetkiseen pesäpiiloon turvaan.
Meni lähes kuukausi, ennen kuin Fifi toi pennut kyläämme pysyvästi. Emme tienneet, kuinka monta viidestä pennusta oli selvinnyt, ja Fifi pitikin meidät pitkään jännityksessä.
Viggo – laikukas arkajalka
Eräänä aamuna huomasimme tyhjänä olevan naapuritalon aidan raosta kurkistavan pikkuisen laikukkaan valkoisen kissanpennun. Hihkuimme riemusta kun selvisi, että edes yksi pennuista oli selvinnyt!
Nimesin karvapallon Viggoksi, koska halusin antaa sille tanskalaisen nimen. Thomas protestoi vastaan: “Ai niin kuin Viggo Mortensen? Ei todellakaan, Viggo on kauhea nimi, ei kukaan järjissään oleva antaisi sitä lapselleen, saati noin suloiselle kissanpennulle!”. En taipunut, ja nimi jäi.
Tytöksi kuukausia myöhemmin paljastunut Viggo oli pentujoukon pelokkain, ja esimerkiksi ensimmäistä kertaa kattoterassillemme mentyään kiljui kauhuissaan kun ei uskaltanutkaan tulla portaita takaisin alas. Nykyään Viggo ei ole enää niin arkajalka, vaan seikkailee muiden mukana, ja onkin mainio saalistaja. Viggo on joukon ainoa, joka ei pidä silittelystä lainkaan ja luikkii nopeasti pois jos käsi lähestyy, vaikka muuten ei meitä pelkääkään. Viggo tykkää pitää turkkinsa puhtaana – ja kun oma on putipuhdas, nuolee se myös muiden turkit.
Geo – utelias sylikissa
Pian Viggon jälkeen naapurin pihalle ilmestyi puuterin värinen arkajalka. Iloitsimme, että kissanpentuja onkin kaksi!
Puuterihuisku keräsi nopeasti rohkeutensa ja oli pian tutkimassa naapurin pihan jokaista koloa ja kurkki aidan raosta meitä ihmetellen. Thomas nimesi pennun Geoksi, Curious Georgen mukaan.
Nykyään Geo-tyttö on sylikissa, joka hyppää syliin siliteltäväksi heti kun vain istahdamme alas. Se myös viihtyy sisällä mainiosti, ja usein oven auetessa puuterin värinen turkki vain vilahtaa sisään, kissa hyppää sohvalle ja käy nukkumaan.
Wolfie – poikamainen kaunotar
Seuraava kissa lumosi meidät upealla ulkonäöllään välittömästi, ja muita pentuja huomattavasti suurempi pötkylä sai nimen Wolfie. Olimme varmoja, että Wolfie olisi poika, ja niin oli myös eläinlääkäri kissan nähdessään – kunnes sitten totesi tutkittuaan, että tyttöhän se onkin.
Mehän yritimme useamman kuukauden pähkäillä pentujen sukupuolta hännän alle kurkkien, mutta emme erottaneet sukupuolia toisistaan – kaikki näytti samalta! Vasta ensimmäinen eläinlääkärikäynti sen paljasti: mahdotonhan se on mitään erottaa, kun kaikki viisi ovat tyttöjä!
Wolfie on unelmoija, joka saattaa jäädä katselemaan perhosta tai vaikka vain seinällä kävelevää muurahaista pitkäksi toviksi. Sillä välin muut lähtevät seikkailulle, ja Wolfie jää jälkeen. Olemme monet kerrat naureskelleet, että kappas, taas meidän haaveilija on jäänyt pihalle yksin kun muut ovat menneet retkilleen.
Charma – huomionkipeä ikiliikkuja
Neljännen kissan kohdalla riemumme ei edelleenkään hiipunut, vaan jälleen hypimme ilosta kun naapurin pihan piilopaikkaan ilmestyi neljäs pentu. Kurkimme aidan takaa varovasti, ettemme pelästyttäisi niitä – vaikka ihan yhtä uteliaina ne kurkki meitä takaisin.
Hieman ehkä noloa myöntää, että Charma sai nimensä kreetalaisen olutmerkin mukaan – mutta vain siksi, että harmaalle kissalle sopi näin suomalaisesta näkökulmasta hieman harmaalta kuulostava nimi. Ja kreikaksi Charma tarkoittaa muistaakseni täydellisyyttä – tai jotain muuta ylentävää kuitenkin.
Charma on ADHD ja kaikista kissoistamme eniten huomionkipeä. Se saattaa maukua keittiön ikkunan takana niin kauan, että sen päästää sisälle, ja sisälle päästyään se pyörii taukoamatta kaikki nurkat läpi eikä pysähdy hetkeksikään. Sterilisaation jälkeen Charma on rauhoittunut sen verran, että se on oppinut olemaan sylissä (aikaisemmin se pyöri häkkyrää sylissäkin), ja monesti se nukkuukin minun tai Thomaksen reisien päällä.
Chrissi – oikukas kaksoissisko
Meni monta päivää, ennen kuin Fifi toi viidennenkin kissanpennun kyläämme. Voi sitä iloa, kun tajusimme, että kaikki ensimmäisenä päivänä kattoterassillamme pikaisesti näkemäämme viisi pentua olivat selvinneet nämä viikot!
Chrissi on kuin Geon identtinen kaksonen, emmekä vieläkään noin 10 kuukauden jälkeen aina erota niitä toisistaan, etenkään jos näemme vain toisen. Vierekkäin ollessaan ne on yleensä helppo tunnistaa, sillä Chrissillä on pyöreämmät silmät, hieman tummempi turkki ja selkeämmät raidat.
Geon lailla Chrissikin tykkää olla sylissä, mutta ei koskaan kovin pitkään. Kyllästyttyään silityksiin ja rapsutuksiin, alkaa Chrissi näykkiä tai pureskella vaatteita. Ei se koskaan kuitenkaan satuta, kuten ei muutkaan kissat: kertaakaan yksikään kissa ei ole raapaissut tai puraissut niin, että olisi tehnyt kipeää. Muutama pintanaarmu on toki tullut, mutta nekin silloin kun olemme puhdistaneet leikkaushaavaa tai tehneet jotain muuta kissan mielestä ikävää.
Fifi sterilisoitiin kun se lopetti imetyksen ja eläinlääkäri näytti vihreää valoa. Pennut leikattaisi heti, kun ne olisivat tarpeeksi vanhoja, sillä oli varmaa, että meidän kylän kissaluku oli nyt täynnä: seitsemän kissaa pienessä kylässä on riittävästi. Ympärivuotisia asukkaitakin on kylässämme vähemmän!
Mutta kuinkas sitten kävikään…
Eräänä talviyönä saapui kahdeksas kissa… Pico!
Eräs tammikuinen aamu ulko-oven avatessamme näimme ulkona pienen ja valppaan kissanpennun. Tiedätkö, sillä tavalla valppaan, että pää kääntyilee jatkuvasti pienimmänkin rasahduksen perään ja silmät näyttävät väsyneiltä pitkän valvomisen jälkeen?
Annoimme kissoille aamuruoan ja katsoimme vaikuttuneina kuinka tämä pieni pallero meni ruokakupille ja alkoi syödä välittämättä muista kissoista ja niiden närkästyneistä katseista. On meidän kissojen kupeilla aikaisemminkin vieraat kissat yrittäneet käydä syömässä, mutta niille ei ole annettu tilaa. Nyt tämän pikkusen kohdalla muut väistivät, kenties hämmästyneinä sen rohkeudesta ja röyhkeydestä.
Tuo pikkuinen on selviytyjä, totesimme Thomaksen kanssa.
Muut kissat hyväksyivät pennun jengin jatkoksi, eikä pikkuinen kissa enää poistunut kylästämme. Viikkoa myöhemmin veimme sen eläinlääkärille tutkittavaksi, ja hän arvioi pennun iäksi kolme kuukautta, antoi kirppulääkkeen ja matokuurin. Muutaman päivän matokuurin jälkeen Picoksi nimetty selviytyjäsielu rokotettiin. Kastraatio on edessä sitten, kun pojalla on riittävästi ikää.
Kesti useamman viikon, ennen kuin Pico tottui meihin. Nyt se antaa jo rapsutella ja selvästi tykkää siitä, ja viihtyy jopa hetkittäin sylissä, vaikka ei varsinaisesti syliin hakeudukaan. Pico on varsinainen hurmuri, ja meidän oli helppo päättää, että Pico jää kyläämme.
Mutta kahdeksan kissaa on lopullinen luku, aivan varmasti.
Kaikki kahdeksan kissaa on rokotettu, niille annetaan säänöllisesti lääkkeet matoja, korvapunkkeja ja muita ulkoloisia vastaan. Picoa lukuun ottamatta kaikki kissat on leikattu. Käytämme kissoja eläinlääkärillä aina kun on pieninkään epäilys, että kissa on sairas. Ostamme kissanruoat eläinlääkäriltä, jotta ne saavat mahdollisimman hyvää ravintoa. Kuten sanottua: hoidamme näitä kissoja kuin ne olisivat omiamme, vaikka ne ovatkin ulkokissoja.
Olen toisinaan miettinyt, pitäisikö kissoillemme etsiä kodit, sillä allergiani vuoksi näistä ei voi koskaan tulla meille sisäkissoja (vaikka olenkin siedättynyt tässä puolentoista vuoden aikana yllättävän hyvin). Mutta uskon, että kissamme eivät olisi sisäkissoina niin onnellisia kuin ne ovat nyt ollessaan vapaana pienessä kylässämme.
Näillä kissoilla on tilaa leikkiä ja juoksennella, niillä on suojaisat ja tilavat kopit nukkumista varten, ja syrjäisen pikkutien päässä olevaan kyläämme ei ajeta autolla, vaan autot täytyy jättää kylän laidalle – näin siis kissat ovat myös turvassa autoliikenteeltä. Lämpötila Kreetalla on leuto ympäri vuoden, joten kissat tarkenevat ulkona.
Ja heillä on kaksi vanhempaa, jotka tekevät kaikkensa niiden eteen. Kaikki kahdeksan kissaa ovat todellakin vieneet sydämemme, emmekä voisi ajatella elämää enää ilman niitä. Meistä on tainnut tulla kissaihmisiä.
Jos olet kiinnostunut seuraamaan näiden kahdeksan ihanan kissan elämää enemmän, pistähän Instagram-tilini @vagabondablog seurantaan: stooreissa on kissakuulumisia lähes päivittäin (käymme kissojen kanssa mm. kävelylenkillä, ilman mitään talutushihnoja tietenkin – näin tottelevaiset kissat ei sellaisia tarvitse!). Ja kiitos teille, jotka jo seuraavat – on ihana saada teiltä kommentteja, kuinka nämä hupsut kissat ilahduttavat päiväänne!
2 comments
Mä oon niin odottanut tätä juttua, kiitos kun kirjoitit!
Instan stooreista aloin kissojen elämää seuramaan (sori, en niinkään sun!) :-D ja voi vitsi miten hyvä mieli niiden sekoilusta tulee, samoin ihanan vihreistä maisemista! Kissat on musta nimenomaan hauskoja otuksia, omani oli varsin ilmeikäs ja seurallinen ja jaksoi leikkiä vielä tosi vanhana.
Myös yksi tärkeä syy, miksi tykkään Kreikkaan matkustaa, on kissat, koska niiden kanssa pääsee lääräämään takuuvarmasti.
Kahdeksan kissaa on kyllä tosi paljon, mutta ihana kuulla, että hoidatte niitä noin hyvin ja vastaavasti ne teitä.
Hei Anna! Ohhoh, on jäänyt vastaamatta kommenttisi – pahoittelut siitä! Haha, kissojen elämä onkin Instan stooreissa usein pääsijalla, eikä niinkään minun. Valitettavasti kissalaumamme on pienentynyt hieman tässä vuoden aikana… Pitääkin kirjoittaa blogiin vähän kissapäivitystä :)